Kun emäntä illallisaikaan oli keittiön puolella, valtasi Keskitalon yksinjäätyään taas synkät mietteet. Hänen mieltään vielä kerran poltti ajatus, olisiko kovin suuri synti koettaa menettää ihmisalku, joka ei siitä tulisi mitään kärsimään, ja pelastaa puolikymmentä tuskassa kiemurtelevaa ihmistä—ehkä estää tapahtumia, joiden laatua ei kukaan voinut tänä hetkenä arvata?
Hän harkitsi sitä tällä kertaa kylmästi, sillä tuska oli hänet jähmetyttänyt. Mutta kun emäntä tuli ja he taas istuivat kahden, niin nuo ajatukset karkottuivat kauas—ne olivat vieraita sille mielialalle, joka heidät nyt ympäröi.
Illallisen jälkeen tuli Vihtori kamariin. Hän sanoi heti ovesta sisään astuttuaan—ikäänkuin peläten sen muuten jäävän sanomatta—itkunsekaisena tyrskähdyksenä, että siitä nyt oli tehtävä joku selvä—he eivät jaksa enää kestää. Ja kääntyi paikalla mennäkseen.
»Huomenna», sanoi isä lyhyesti. »Mutta antakaa minun itse valita hetki.»
Sitten he taas lukivat.
»Huomenna tähän aikaan on kaikki selvänä—millähän lailla sitten on», sanoi Keskitalo raskaasti, kun he laskeutuivat levolle.
Sinä yönä hän ei nukkunut.
Hän ajatteli ihmisen tekoja ja niiden seurauksia. Nyt vasta hän ymmärsi että kauheinta, mikä ihmistä voi kohdata, on rikoksentapainen salaisuuden kantaminen. Kun ei siitä kuitenkaan pääse pakoon, vaan se seuraa askel askeleelta jälessä.