10.
Se päivä valkeni, pakkasharmaana ja raskaana.
Sinä aamuna Keskitalo ja vainionsa rukoilivat hartaasti, että tämä heidän elämänsä raskain päivä, josta niin monen ihmisen onni ja onnettomuus riippui, päättyisi hyvin.
Emännän mentyä aamuaskareilleen Keskitalo jäi vielä lukemaan.
Kun hän sitten vähää ennen aamiaista ilmestyi muiden joukkoon, tunsi hän itsensä jääkylmän tyyneksi, niinkuin se joka kulkee kohtalonsa tietä voimatta väistyä oikealle taikka vasemmalle.
Aamiaispöydässä istuttiin kuin kirkossa. Ainoastaan Uutela puheli jonkun verran, mutta hänkin vähän, sillä hän ylipäätään ajatteli enemmän kuin puhui.
Aamiaisen jälkeen se oli tapahtuva.
Keskitalosta tuntui niinkuin kohtalo kaikessa ankaruudessaan kuitenkin olisi nyökäyttänyt hänelle rohkaisevasti päätä. Sillä pojat ajoivat paraillaan uuden riihirivin rakennushirsiä metsästä ja hän Uutelan kanssa niitä veisteli kotona rakennuspaikalla. Siellä loitolla riihimäellä he sitten kahden suorisivat asiansa.
Yhden ainoan pikku järjestelyn hän piti tarpeellisena—hän antoi Riitan mennä kaukana asuvaa äitiään katsomaan. Mutta siinäkin asiassa kohtalo oli lempeä: Riitta oli jo monesti siitä puhunut, niin että tarvitsi vain ilmoittaa että nyt se sopi. Ja tällä kertaa hän ei välittänyt vähääkään välähtivätkö ehkä Riitan silmät vai ei—pääasia oli, ettei läheisyydessä ollut syrjäistä silmää näkijänä.