He olivat vihdoin kahden—aukealla riihimäellä, suurten hirsikasojen keskellä.
Keskitalon hetki oli tullut.
Mutta silloin hänet valtasi äkkiä sellainen pelko, että hän rupesi vapisemaan. Se oli Uutelan kädessä välähtelevä kirves, joka tämän kammon synnytti.
»Täällä voi tapahtua vaikka miesmurha!» ajatteli hän. »Sisällä on se tehtävä.»
Nyt vasta hänelle selvisi miten hirvittävä asia miehen aviokunnian loukkaaminen oli. Hän piti aivan luonnollisena, että jos Uutela vähääkään epäilisi, niin hän sanaa sanomatta iskisi häntä kirveellään, jos hän nyt täällä puhuisi. Ja että hän epäilee, se oli liiankin selvää.
Sinä hetkenä hänen aamuinen mielenmalttinsa horjahti.
»Jos koettaisi saada Mantan itsensä puhumaan?» hätäili hän.
Mutta hän huomasi sen liian kurjaksi, sitäpaitsi hän tiesi ettei tytär missään tapauksessa olisi suostunut.
Silloin hänen henkensä suunnitteleva ja järjestelevä jänne taasen pingottui. Hän huomasi jättäneensä kokonaan varteen ottamatta kaikki varovaisuustoimenpiteet, ja alkoi niitä ajatella.
Niin kului päivä puolisiin.