SIMSON (ryntää ylös). Kautta Ekronin pyhän tammen, minä olen antanut Filistean hiirten hyppiä liian kauan Danin varpaille! Jehova tehköön minulle sen ja sen, ellen minä ennen aamua anna heille uutta nimeä Lehin sijaan ja tuhannen miehen sijaan kahta tuhatta. — Sinä olet kuuleva minusta ennenkuin vuoteeltasi nouset!
DELILA (hätääntyen). Mitä?! Eikö Danin jalopeura leikkiä ymmärräkään?
SIMSON (ottaa vaippansa ja alkaa pukeutua). Ei! Sillä minun sydämeni kuohuu Danin tähden ja minun pitkän toimettomuuteni tähden, joka on saattanut minut hempeäksi kuin naisen.
DELILA (hymyillen). Etkä kuitenkaan ymmärrä naista… Simson! Etkö ymmärrä, että minun rakkauteni sinuun on niinkuin erämaan polttava aurinko, kunnes minä saan sinut kokonansa.
SIMSON (sitoo miekan vyölleen). Kolme päivää minä olen ollut sinun.
Huomisesta olen Danin ja Israelin!
DELILA. Ei, Simson. — Älä mene. — Ei vielä. — Huomisesta sinä olet minun. — Vihaan Dania, vihaan Israelia, vihaan Filisteaa! — Tule minun luokseni, ja minä olen sanova sinulle minun sieluni kaipauksen.
SIMSON. Minä kuulen.
DELILA (ojentaa kätensä). Tule minun luokseni! — Tule! — Minä olen sanova sen kuin huokauksen sinun korvaasi… (Simson lähenee epäröiden.) Niin, Simson… Ah niin… (Tarttuu hymyillen hänen miekkaansa.) Mitä? Miekka kupeella? Naisen edessä! (Riisuu miekan ja laskee sen pöydälle divaanin viereen.) Istu minun luokseni! (Tarttuu hänen käsivarteensa.) Etkö ymmärrä: tämä käsivarsi on minun, nämä ihanat hiukset ovat minun — — Miksi väistät, Simson? Ne ovat minun, nämä ihanat hiukset, joiden vertaa ei ole Israelissa eikä Filisteassa! Mutta, kuule, sinun sydämesi ei ole minun. Ja mitä välitän minä muusta!
SIMSON (ravistaa päänsä vapaaksi). Ei! Tämä käsivarsi on Danin! — Nämä hiukset ovat minun! — Mutta sydämeni olet sinä vienyt.
DELILA. Niin sanot sinä, Simson, vaan et ole sinä tähän hetkeen saakka antanut minulle todistusta siitä.