SIMSON. Enkö minä itse ole todistuksena tässä? — Kautta Gideonin miekan: sano ja minä olen antava uuden!
DELILA (hiljaa). Sinun salaisuutesi, Simson…? Tänä yönä minä sen tahdon!
SIMSON (tuskitellen). Sinä vaivaat minun sieluani kuolemaan saakka! En taida minä sitä sanoa.
DELILA. Kautta Gideonin miekan!
SIMSON. Kautta Gideonin miekan: vaikka minä voisin sen nostaa tuohon kämmenelleni, sinä et kuitenkaan ymmärtäisi sankarin salaisuutta, sillä hän ei taida sitä itsekään selittää.
(Pitkä äänettömyys, jonka aikana Delila katselee häntä tutkien.)
DELILA (osanottavaksi heltyen). Eikö itsekään…? Miksi et sitä ennen sanonut, Simson?… Väärin kiusasin minä sinua… Kuinka voisikaan … semmoista … jota ei itsekään… (Painautuu värähtäen hänen rintaansa vasten.) Katso, minä väärin epäilin … ettei sinun sielusi olisi minun sieluni kanssa…
SIMSON. Ihmeellinen olet sinä, Delila! Niinkuin yrttitarha auringon noustessa olet sinä: kylmä ja lämmin samalla hetkellä! (Äänettömyys. Äkkiä heltyneenä.) Samoin on sankarin salaisuus. Niinkuin kaksiteräinen miekka on se!
DELILA. Niinkuin kaksiteräinen miekka! (Varovasti.) Hänen voimansa,
Simson…?
SIMSON (hymyillen). Sitäkö sinäkin kyselet, Filistean tytär?