DELILA (lapsellisesti). Sitä, Simson…
SIMSON (väkevästi). Ei, Delila, ei ole sankarilla muuta voiman salaisuutta kuin hänen uskonsa. Hän lyö tuhannen miestä, sillä hän uskoo sen tekevänsä. Hän menestyy kaikessa, sillä hän tekee kaikki sydämestänsä. Hän syöksyy taisteluun ruumiinensa sieluinensa. Hän jättää pidot sitoaksensa kerjäläisen jalan. Varas ei häneltä varasta. Valehtelija puhuu totta hänen edessänsä. Nainen, joka hänet ensi kerran näkee, ojentaa kätensä sanoen: veljeni, minä olen kauan sinua odottanut.
DELILA. Totta, Simson! — Mutta hänen uskonsa salaisuus…?
SIMSON (ylpeästi). Se että hän tietää syntyneensä suuriin tehtäviin, ja ettei kukaan taida sitä uskoa häneltä riistää!
DELILA. Eikö kukaan? (Miettii silmänräpäyksen.) Jos joku haavoittaisi hänet?
SIMSON. Ei ole sitä syntynyt!
DELILA (hiljaa). Jos joku — pettäisi hänet, Simson?
SIMSON. Pettäisi! (Ylimielisesti nauraen.) Ah, Delila! Ei ole sitäkään syntynyt. Sillä hänen sielunsa on puhdas ja vilpitön, ei ole kenelläkään sydäntä häntä kavaltaa.
DELILA (Simsonin naurun kiihottamana). Mutta jos olisi…?
SIMSON. Kuin koiralle kääntäisin minä hänelle selkäni ja minun ylenkatseeni polttaisi hänen sieluansa hamaan kuolemaan saakka, että hän petti sankarin!