(Nyyhkyttää yhä rajummin.)
SIMSON (avuttomasti). Kuule minua, Delila! — Totisesti — olisinko minä jotakin unhottanut? — Kohota kasvosi, ja minä koetan muistella…
DELILA (yhä itsepintaisemmin). En usko minä sankarin sanoja…
SIMSON. Delila! Et ymmärrä sinä minua, Delila. Katso — totisesti — varmaan minä olen jotakin salannut. Mutta — katso — se ei ole minun salaisuuteni…
DELILA (tuskin voiden itseään hillitä). Sinun?! Kenenkä se olisi…?
SIMSON (pienen äänettömyyden jälkeen). Se on minun äitini salaisuus.
DELILA (kohoutuen). Sinun äitisi?!
SIMSON. Minun äitini, joka on minun sydämelleni rakas. Siksi minä rukoilen: älä vaadi minua tekemään syntiä.
DELILA (hilliytyen). Minä ymmärrän, Danin sankari…
(Äkkiä hellästi.)