Vihdoinkin — nyt hän oli sen keksinyt!

Hän oli humalassa ja asteli terhakkana Heikkilää kohti. Ei enää hävettänyt eikä uupunut sanoja, päinvastoin hänellä oli yksi syy lisäksi — kenenkä tähden hän oikeastaan oli kieltäytynyt siitä, mikä nyt kulki lämpöisenä tulena hänen suonissaan? Nyt hän ymmärsi miksi Heikkilän isäntä tahtoi juoda, miksi kaikki ihmiset joivat — ja niin tekee hänkin tästäpuoleen, juo niin että nyrkit savessa!

Mutta jo maantiellä lähellä Heikkilää tuli emäntä häntä vastaan.

Se oli yllätys. Mutta »hyvä», ajatteli hän, »kahdenkeskistä minulla sinulle olikin!»

He lähenivät — hän tunsi selvästi horjuvansa. Koetti karskistaa itsensä, mutta kurkkua kuristi niin, että hän ei varmaan saisi sanaakaan suustaan. Ja kun hän nyt vuosikausien päästä näki tuon naisen niin kauniina ja arvokkaana, niin hän veti äkkiä hatun syvempään silmilleen ja aikoi painautua kuin mitään huomaamatta ohitse.

Mutta nainen pysähtyi — hänen omat jalkansa naulautuivat kuin näkymättömän voiman pidättäminä maantiehen.

Nainen katsoi aivankuin ei olisi silmiään uskonut.

»Matti»! kuului liikutuksesta värähtävä ääni. Ja tuossa yhdessä ainoassa sanassa värjyi kaikki, mikä hänellä oli ollut rakasta ja kaunista: kevät, auringonpaiste ja pihlaja, kesäyön hämy ja kuun kummallinen valo. Hän olisi tahtonut heittäytyä maantielle hänen eteensä ja rukoilla vielä kerran kuullakseen tuon ainoan sanan.

»Pitääkö sinustakin tulla renttu — niinkuin kaikista muistakin…?»

Nainen meni jo menojaan, hän itse seisoi häpeissään tiellä.