Mitä merkillistä tuossa naisessa oli? Ja mitä hän oikein ajatteli? Miksi hän sanoi tuon yhden sanan niin, että siinä värähti koko entisyys, mutta lopun niinkuin hän ei olisi koskaan häntä tuntenutkaan? Hän ymmärsi, että nyt se oli sanottu tuo viimeinen sana, mutta että sanoja ei ollutkaan hän, vaan nainen.
Ja miksi hän tunsi niin ääretöntä nöyryytystä että tuo nainen oli nähnyt hänet humalassa ja vielä viiltävämpää pistosta että häntä oli verrattu »muihin» — niinkuin hän todella olisi ollut muita parempi, hän joka oli katunut ettei hän ollut heidänlaisensa? Hän olisi tahtonut juoda, kiusallakin, mutta se oli aivan mahdotonta tuon kohtauksen jälkeen. Hän ei voinut sitä selittää, mutta tunsi vihaavansa tuota naista — juuri tuon selittämättömän pakon vuoksi, jota hän kaikkia muita kohtaan harjotti.
* * * * *
Hän seisoi juuri perunapeltonsa saralla, kun maantieltä kuului kiivasta kärryjen rätinää. Kuka se? Hän tunsi samaa kiihkeätä odotuksen levottomuutta kuin kerran ennenkin.
Jo vilahti ruoska ja kuului hihkaisu. Se oli siis hän — ja poika mukana. Poikakin mukana!
Hänet valtasi niin äkillinen kostonriemu, että polvet rupesivat vapisemaan. Heikkilän isännässä oli siis lopultakin miestä — hän kosti heidän molempain puolesta!
Hän tiesi että se loppuisi lyhyeen, että ruoska taasen tanssisi isännän selässä. Mutta se oli joka tapauksessa uhmaava vastalause tuota salaperäistä pakkovaltaa vastaan.
* * * * *
Emännän kuolema! Se oli yllätys hänelle niinkuin muillekin, sillä se tuli niin odottamatta ja leikkasi valmistumatonta viljaa. Olisiko hän tahtonut sitä estää? Ei. Hänen ajatuksensa tuosta tapahtumasta olivat kummallisen sekavat, mutta hän ei voinut olla ensi hetkenä tuntematta liikutuksen väristystä ajatellessaan että heidän välillään oli ollut jotakin — kosketuksia ja suhteita, rakkautta ja vihaa, ja että tuo kaikki oli nyt vain muisto.
Mutta mitä se sekään oli lopullisesti ollut? Mitä hän itse asiassa tiesi tuosta naisesta, silloista kevättä ja kesää lukuunottamatta — ei mitään! Mitä tuo nainen sisimmässään ajatteli ja tunsi, eli ja kärsi, toivoi ja pettyi — se kaikki oli hänelle lopullisesti kuin sulettu kirja. Ja tiesikö tuo nainen hänestä sen enempää — siitä kaikesta, joka oli kulkenut kuin punaisena lankana hänen elämänsä läpi — oliko edes kertaakaan häntä todenteolla ajatellut? Oliko heidän välillään itse asiassa ollut muuta kuin pieni viaton nuoruudenmuisto, jonka toinen oli heti unohtanut, toinen kauemmin säilyttänyt, jopa senvuoksi tuskiakin kärsinyt? Kuinka kummallista onkaan elämä! Eivätkö ihmiset kule kuin sumussa, riehuen, taistellen ja toisistaan riippuen, mutta kuitenkaan tietämättä toistensa sisimmästä ihmisestä mitään, edes nekään, jotka luulevat olevansa kaikkein läheisimpiä?