Kun hautajaiskellojen ääni kumahti hänen mökkiinsä, niin hänestä tuntui niinkuin se olisi kertonut jostakin hyvin kaukaisesta — lapsena kuulemastaan sadusta, joka oli aikoinaan tehnyt häneen syvän vaikutuksen, mutta nyt vaipunut ainiaaksi unhotuksen sumuun.
* * * * *
Hänen editseen kiitää taasen kuvia — Heikkilän isäntä juomaveikkoineen.
Ne elvyttivät tuon toisenkin asian, joka jo oli sammunut.
Tuo nainen oli lopultakin ollut tuhon naula hänen elämänsä veneessä! Miksi hän taipui vanhempiensa pakotukseen — ja oliko tuo pakko edes ollut niin painava? Miksi hän muuttui sen jälkeen kovaksi, ylpeäksi ja käsittämättömäksi? Eikö hän ollut sinä hetkenä kuunvalossa puhunut, melkein vannonut jotain? Eikö jotain siitäkin, että »jos sinä joskus tarvitsisit…?» Oliko hän tarvinnut — sen kait Heikkilän emäntä paraiten tiesi. Ja apu? Nenäkäs kysymys maantiellä rentunnimineen!
Hänestä tuntui nyt kuin sallimuksen lahjomattomalta tuomiolta, että tuo nainen temmattiin niin äkkiä epäjumaliensa: rikkautensa ja menestyksensä keskeltä. Ja Heikkilän isäntä oli kuin koston ase ikuisen oikeuden kädessä, joka tahtoi tuokiossa hävittää mitä kovuus ja sydämettömyys oli vuosikausien kuluessa koonnut.
Tuo ajatus oli muutenkin, eräästä erikoisesta syystä, kuin käärmeenmyrkkyä hänen veltostuneelle verelleen. Nykyinen talvi oli hänelle joka suhteessa muita ankarampi. Hän kasvatti tavallisesti pellossaan perunoita, joita sitten möi pitkin talvea, ja teki sen lisäksi juurikopsia. Mutta nyt olivat perunat jo keskitalveen mennessä myydyt, valmiita kopsa-aineksia oli kyllin, mutta hänellä ei ollut mitään halua tarttua niihin käsiksi — köyhyys tunkeutui ovista ja ikkunoista sisään.
Silloin Heikkilän isännän hurjistelu ikäänkuin kirkasti hänessä sen ajatuksen, että hän kärsi vääryyttä ja että elämä oikeastaan oli järjetöntä hyörimistä ja häärimistä, kokoomista ja hävittämistä. Miksi rikkaat elivät yltäkylläisyydessä, miksi hänen piti nälkään nääntyä? Eikö hänellä ollut yhtä suuri elämisen oikeus kuin heillä? Heikkilän isäntäkö se yksin oli tasajakoon oikeutettu? Jo monesti olivat hänen ajatuksensa tehneet retken Heikkilän ja Paavolan väliselle pellonmäkikunnaalle. Siellä oli pieni palsta kylän yhteismaata jossa kullakin talolla oli humalistosarkansa ja kunnaan rinteessä perunakuoppansa. Miksei hän mennyt sinne ja ottanut säkkiä tai paria perunoita kustakin kuopasta — sellaista erää ei kukaan edes huomaisi. Veisi ne ensin kotiinsa ja sieltä vähitellen kaupunkiin, niinkuin muina kevättalvina omiaan, ilman että kellään olisi kaukaisinta aavistustakaan…
* * * * *
Tänä iltana hän oli vihdoinkin päättänyt mennä, sillä oli oivallinen hankiainen ja kuu tietä valaisemassa. Oli jo varannut säkitkin valmiiksi ja kelkka odotti oven edessä.