Mutta tulen sammutettuaan hänestä tuntui niin kummalliselta, niinkuin vielä kerran pitäisi miettiä lähteäkkö vai ei, sillä hän ei ollut milloinkaan kajonnut toisen omaisuuteen eikä edes hevoskaupoissa koskaan alentunut suoranaiseen puijaukseen. Ja niin hän istahti penkille ikkunapieleen ja alkoi ikäänkuin tehdä tiliä menneen elämänsä kanssa.
Hän oli nyt päässyt tilinsä loppunumeroihin — kiihottunein mielin, voimattomuuden ja katkeruuden tunne rinnassaan. Asia oli selvä, mutta hän istui yhä edelleen kuin selittämättömän saamattomuuden lamaamana.
Silloin kuuluu kaukaa maantieltä kovaäänistä aisojen solinaa ja hihkuvia ääniä — hän tietää näkemättä kuka se on.
Solina jo kajahtelee hänen mökkinsä nurkissa, keskellä tietä laukkaa hevonen ja tienohessa sen suuri, aavemainen varjo. »Kiirut — Kiirut — hei perkele, Kiirut!» matkue kiitää kuin tuulispää hänen ikkunansa editse.
Hänen sydämensä alkaa jyskyttää, tuo kaikki tuntuu niin omituiselta. Hän tietää että »Kiirut» on Heikkilän isännän oriin nimi, mutta nyt hän ei sitä muista — niinkuin tuo mies ajaisi varta vasten hänen mökkinsä ohi ja huutaisi: »mitä vielä mietit, etkö näe kuinka minä teen, — kiirut, kiirut, kiirut!»
Hän ponnahtaa seisoalleen ja rientää mökistä ulos.
* * * * *
Ensin jonkun matkaa maantietä, sitten aidan yli peltoon — hän alkaa nousta pitkää, loivaa rinnettä kuoppakunnasta kohti.
Kuu paistaa heleään ja kuvajainen kulkee melkein hänen edellään. Olivatko ne hänen polvensa, nuo jotka näyttivät niin koukkuisilta ja kuihtuneilta? Ja oliko se hänen vartalonsa, tuo kumarainen ja käpertynyt? Hoh-hoi-jaa!
Hän ei jaksa nousta koko rinnettä yhteen palaan, vaan pysähtyy huohottaen puhaltamaan. Niinkö heikko hän jo oli? Ja hänkö vielä mietti ja tuumi olisiko oikein ottaa muutamia perunasäkkejä henkensä pitimiksi! Veri syöksähtää hänen päähänsä — tulkoot nyt vaikka koko kylän isännät häntä vastaan ja kysykööt minne matka, niin hän vastaa suoraan: teidän perunakuopillenne — vastaa ja täyttää säkkinsä, vaikka toiset seisoisivat vieressä!