Hän saapuu rinteen laelle ja suuntautuu kuoppia kohti, jotka häämöttävät kuin suunnattoman suuret valkeat muurahaiskeot kummun rinteellä.
»Tuolta taemmaisesta minä alotan», ajattelee hän, »ja siirryn sitten…»
Silloin joku lyödä hipaisee häntä äkkiä päähän, niin että lakki vierähtää hangelle. Hän säpsähtää ja kohottaa katseensa — hänen edessään seisoo vanha pihlaja, suurena ja mahtavana, muuan alaspainunut oksa vielä hiljalleen hänen päänsä kohdalla keinuen.
Hän seisoo hetkisen kuin lamautuneena, ja hänen mielensä läpi kiitää elosalamoina kevät, auringonpaiste ja vienot kuiskaukset. Mutta sitten hänen rinnassaan riehahtaa sellainen katkeruus, että hän kiroo pihlajan, erään naisen ja oman itsensä.
* * * * *
Hanki taasen narisee ja kuvajainen kulkee hänen edellään.
Mitä nyt? Niinkuin hänen oman kuvajaisensa rinnalle ilmestyisi toinen. Hän luulee sitä ensin säkin varjoksi, mutta huomaa pian että se liikkuu erikseen ja pitenee ja että sillä on ihmisen piirteet — ikäänkuin joku kulkisi kiireesti hänen jälessään, askeleita vain ei kuulu. Hän kääntyy hätäisesti ympäri.
Aivan hänen kelkkansa takana seisoo nainen, tyttö, jonka hän tuntisi tuhansien joukosta. Hän on aivan samanlainen kuin sinä silloisena syysiltana ja yhtä vakavan kalpea kuin sinä silmänräpäyksenä kuunvalossa — seisoo liikkumattomana, kädet sivuilla riippuen ja katsoo häntä kiinteästi silmiin.
»Heikkilää hävitetään — nyt minä tarvitsen apua!»
Äänessä värähtää tuska ja hätä. Silmänräpäys — nainen on kääntynyt selin ja astelee poispäin. Mutta hänen hartioillaan ei riipukkaan palmikko, vaan hiukset ovat sykeröllä ja sykerön alta välähtää kuun valossa tumma, kiiltävä nuppi — niinkuin suuren hiusneulan nuppi. Vielä silmänräpäys — nainen on kadonnut.