Hän seisoo tuokion kuin paikkaansa naulattuna, rinnan kiivaasti jyskyttäessä. Mitä se oikein oli, onko hän valveilla vai unissaan?
Hän tarkastelee ympärilleen, kaikki on ennallaan. Kuopat häämöttävät kummullaan ja kuu helottaa hangella, ei edes varjon häivettä missään — ainoastaan vanha pihlaja seisoo hänen takanaan suurena ja mahtavana ja ikäänkuin oksiaan ojennellen.
Silloin hän ymmärtää että se oli tuo hänen vanha kiusanhenkensä, joka oli taasen asettunut hänen tielleen. »Senkin rietta!» Hänen tekisi mieli repiä se juurineen ylös. »Mitä p——lettä Heikkilän asiat minua liikuttavat — hävitettäköön, se on oikein, minulla on asiaa kuopille!» Ja hän lähtee uhman terästämänä päämääräänsä kohti…
»Mutta missä ne nyt ovatkaan — kuopat?»
Hän pysähtyy ja katselee ympärilleen — ja huomaa seisovansa aivan rinteen reunalla, samalla kohdalla mistä oli äsken ylös kohonnut.
Jalat alkavat vavista ja rinta taasen jyskyttää — ei, nyt ei ole kaikki niinkuin olla pitää! Hän istahtaa voimattomana kelkkaansa ja laskee rinnettä alas maantielle.
Seuraavan yön hän makasi kotonaan — kiihottuneena ja odottavana.
Oliko sen takana jotakin, vai oliko se pelkkää mielen harhausta? Jos siinä jotain oli, niin tänä yönä hän kyllä saa siitä selvän, sillä kuolleet eivät jätä asioitaan keskeneräisiksi — se on tunnettua.
Toisinaan tuntui miltei luonnolliselta, että hän oli ollut sellaista näkevinään. Hänen oman mielensä jännitys, isännän hurja ajo kuunvalossa kummallisine huutoineen ja tuo vanha puu kaikkineen mitä siihen liittyi.
Mutta oli outoa ja asiaan kuulumatontakin — sykerö ja hiusneula. Hän ei ollut koskaan nähnyt hänen hiuksiaan muulla tavoin kuin palmikolla, ja muisti aivan varmaan, että ne sinäkin syksyisenä kuuvaloyönä olivat letillä.