Yö kului. Mitään ei näkynyt eikä kuulunut, ei valveilla eikä unissa. Hän raivostui, ajatellessaan millainen raukka hän oli ollut ja että pihlaja ja Heikkilän tytär yhä seisoivat hänen tiellään — toinen vielä vainajanakin. Kaksi oivallista yötä oli mennyt hukkaan, jolloin hän olisi ennättänyt käväistä ainakin kolmessa neljässä kuopassa. Luullaanko häntä semmoisilla tempuilla pelotettavan? Ei, jumaliste, pelotetakkaan!
* * * * *
Kolmantena yönä hän on taasen matkalla kuoppamäelle.
Mutta tällä kertaa hän kulkee hiukan toista suuntaa ja väistää pihlajan. Hän kulkee hitaasti, katsahtaen tuon tuostakin taakseen — mitään ei näy eikä kuulu. Nyt hän ymmärtää mikä osuus vanhalla pihlajalla oli ollut ensimäisen yön harhanäyssä.
Hän saapuu jo kuoppakunnaalle ja alkaa irrottaa rivakasti reunimaisen kuopan katelautoja. Kukaan ei häiritse, ei elävät eikä kuolleet. Jo tulevat oljet näkyviin ja hän kuuristautuu niitä irrottamaan — vilkaistuaan vielä kerran joka taholle ympärilleen.
Silloin hänen oman kuvajaisensa rinnalle ilmestyy taas toinen. Hän tuntee sen heti ja kääntyy kavahtaen ympäri.
Muutaman askeleen päässä seisoi nainen — samanlaisena kuin ensi kerrallakin, kasvot vain vieläkin kalpeampina ja katse entistä läpitunkevampana.
»Heikkilä hävitetään — minä tarvitsen apua!»
Se värähtää kuin maan alta, rukoilevasti, mutta samalla uhkaavasti. Yksi läpitunkeva silmäys vielä, ja nainen astuu jo poispäin. Taas tukka sykeröllä ja sama suurinuppinen neula sykerössä. Mutta kun hän astuu, niin neula kohoutuu tuuman verran hiusten sisästä ja painuu taasen. Kun se tapahtuu toisen kerran, niin hänen mielensä läpi kiitää kuin häikäisevä välähdys — niinkuin ei se olisikaan neula, vaan joku suurempi ja vankempi. Hän jännittää tyrmistyneenä katsettaan, esine painuu kokonaan hiusten sisään — näky on kadonnut.
Mies lysähtää hervotonna kuopansuun reunalle ja vapisee kauttaaltaan. Kestää kauan ennenkuin voimat palautuvat sen verran, että hän jaksaa asettaa laudat paikoilleen ja lähteä kotiinpäin hilautumaan.