* * * * *
Varhain seuraavana aamuna ilmestyi kirkkoherran keittiöön kummallisen näköinen, mielenliikutuksen valtaama mies. Hän sanoi itsellään olevan kiireellistä asiaa ja pyysi päästä heti kirkkoherran puheille. Piikojen olisi tehnyt mieli kysyä asian laatua, mutta mies näytti niin omituiselta, että he vain kävivät ilmottamassa kyökissä olevan sellaisen ja sellaisen puheillepyrkijän.
Kirkkoherra ei ollut vielä pukeutunutkaan, mutta käski kuitenkin päästää miehen kansliaan.
Siellä mies alkoi kertoa — hätäisesti, kasvot nytkähdellen ja ääni vavisten — kuinka hän oli kahtena yönä nähnyt haamun, Heikkilän emäntävainajan haamun. Hän oli kulkenut kuunvalossa ulkona, siellä se oli hänet tavottanut ja sanonut niin ja niin. Ja se tapahtui kahtena yönä…
Kirkkoherra katseli pitkään miehen omituista kasvonilmettä ja repaleista pukua. Hän tunsi hänet — oli kuullut yhtä ja toista hänen matkoistaan ja retkistään. Kertomuskin tuntui kovin hataralta. — Mitenkä hän sellaiseen aikaan ulkona liikkui, ja missä se oikein tapahtui?
Silloin mies alkoi hätäillä ja sotkea kertomustaan yhä enemmän. Hän vain liikkui — asioilla, ja silloin hän sen näki, ja tapaus on tosi.
Selvä epäilys kuvastui kirkkoherran silmässä:
»Hm … meitä ihmisiä on niin monta lajia — on, tuotanoin, sellaisia, joilla on erinäinen taipumus nähdä kummallisia unia ja sen semmoista. Täälläkin on käyty kertomassa yhtä ja toista, eikä niistä ole kuitenkaan mitään ollut.»
Ei, ei hän ollut koskaan ennen nähnyt eikä kuullut mitään.
»Hm, jaa jaa. — Mutta ryypiskelettekö te…?»