Ei sitäkään. Hän ei ole kuin yhden ainoan kerran koko elämässään ollut humalassa, ja siitäkin on jo pitkä aika.
»Ettäkö…? Jaa, jaa, paljon mahdollista… Mutta oliko, tuotanoin, emäntävainaja teille tuttava, ja oletteko mahdollisesti näinä viimeisinä aikoina noin niinkuin erikseen ajatellut Heikkilän asioita?»
Kyllä, aivan lapsuudentuttu, ja kyllä hän on Heikkilän asioita paljokin ajatellut.
»Kas niin, siinä se nyt oli!» Kirkkoherra kopisti nuuskarasiansa laitaa, otti hyppysellisen ja alkoi kertoa erästä tapausta. Se oli sattunut hänelle itselleen ja koski erästä hänen koulutoveriaan joka oli vähää ennen kuollut — sekin oli hyvin kummallinen juttu.
»Mutta tämä ei ole senlaatuinen», penäsi mies. »Se sykerö ja hiusneula — hän ei käyttänyt tyttönä sellaisia.»
»Mutta ettehän te, hyvä ystävä, ole itsekkään selvillä oliko se neula vai mikä — se kohta teidän kertomuksessanne juuri on kaikkein epäselvin.»
»Ei, ei se epäselvä ole, kyllä minä sen tiedän … mutta minä en uskalla sitä itsekkään uskoa.» Miehen huulet kävivät aivan kalpeiksi ja ääni värisi kuin vilun puistatuksissa. »Se oli — niin, kyllä se oli … rautanaula.»
»Rautanaula…?»
»N-iin!»
»Mutta mitä te sillä oikein…? Ajatteletteko te että, tuotanoin…?»
Kirkkoherra keskeytti epäillen lauseensa.