»Siitä juuri minä tahdoin kysyä kirkkoherran ajatusta — että jos … jos siinä on ollut jotain kamalaa?»
Kirkkoherra oli hetken vaiti ja hänen silmissään näkyi mielenliikutus.
»Hm, jaa jaa — totisesti ovat Heikkilän asiat olleet jotensakin kummalliset», sanoi hän vihdoin. »Niistä on tiedetty hyvin vähän ja emännän kuolema sattui niin äkkinäisesti. Ja jos nyt sanon oikein sydämeni puhtaaksi, niin, tuotanoin, oli minullakin siihen aikaan samankaltaisia epäluuloja. Mutta minä kävin juuri senvuoksi itse vainajaa katsomassa — ja katso, hän lepäsi tyynenä ja rauhallisena eikä missään kohti näkynyt mitään väkivaltaisen kuoleman merkkiä. Ja nyt minä luulen, ystäväni, että kun te olitte vainajan lapsuudenystävä ja teitä ovat kalvaneet samat salaiset ajatukset vielä väkevämmästi, niin, tuotanoin, ne ovat kuvanneet teidän silmiinne senmukaisia näkyjäkin. Niin minä totisesti luulen, ja menkää te nyt rauhassa kotiin ja uskokaa mitä minä olen omin silmin nähnyt.» — Kirkkoherra nousi keinutuolistaan.
Mutta mies seisoi kuin kivettynyt yhä paikallaan. Hänen kasvoillaan kuvastui suuri hätä ja otsalla helmeili tuskanhiki.
Kirkkoherra aikoi ojentaa kätensä hyvästiksi, mutta jäi ihmettelemään miehen sisällistä ahdistusta.
»En minä voi näin mennä», puhui mies hätäisellä, rukoilevalla äänellä. »Jos se jääpi tähän, niin en minä saa missään rauhaa. Enkä minä ole mitään epäillyt, en yhtään mitään, mutta minä en ole puhunut kaikkea, mitä tähän asiaan kuuluu.»
Ja hän alkoi kertoa uudestaan, alusta alkaen. Pihlajasta pellonmäellä ja mitä sen alla tapahtui. Kohtauksesta Heikkilän pihalla, kun hän aikoi rientää apuun. Mitä kaikkea hänen sydämessään oli näinä kahtenakymmenenä vuotena liikkunut ja riehunut. Kuinka hän nyt viimeksi oli tuntenut selvää iloa että Heikkilä hävitetään, melkein toivonut, että hänellä itsellään olisi osuus tuossa hävitystyössä. Kuinka tuo nainen kerran oli pelastanut hänet juopoksi tulemasta — niin hän nyt ymmärsi tuon asian sen jälkeen, mitä viime yönä oli tapahtunut. Kuinka hän oli lähtenyt yölliselle retkelleen, ja kuinka tuo nainen taas oli seisonut hänen tiellään ja estänyt hänen lankeemasta varkaaksi ja heittiöksi. »Nyt minä olen antanut itseni ilmi», päätti hän tyyntyneenä. »Ja lähtekää nyt, herra kirkkoherra, nimismiehen luo, että minä saisin tekoni jälkeen. Mutta älkää Jumalan tähden jättäkö sitä toistakaan asiaa sikseen, sillä niin totta kuin minä itse olen tarvinnut ja saanut hänen apuaan, niin minä uskon että hänen oma avunhuutonsakin on totinen tosi.»
Kirkkoherra seisoi pitkän aikaa syvän liikutuksen valtaamana.
»Nyt minä näen Kaikkivaltiaan sormen!» sanoi hän väräjävällä äänellä. »Menkää, paljon kokenut mies, renkitupaan ja käskekää valjastaa hevonen — me lähdemme nimismiehen luo.»
Hauta avattiin vielä samana päivänä. Vainajan takaraivosta, hiussykerön alta, löytyi vankka kuusituumainen rautanaula.