Se oli isketty suoraan aivoihin ja niin syvälle takaraivokuoppaan, että sen kanta vain vaivoin keksittiin.
* * * * *
Käräjätalon eteissuojat kihisivät väkeä täynnä — kaikki eivät edes mahtuneet sisälle, vaan osa odotteli pihalla. Tuomio kyllä tiedettiin edeltäkäsin, mutta Heikkilän talon kohtalo oli jokaiselle niin läheinen, että tuntui kuin he olisivat kokoontuneet oman asiansa päätöstä kuulemaan.
Liikutuksen väristys kulki joukon läpi, kun Heikkilän isäntä astui rautoihin puettuna kuistille. Koukkuinen, riutunut ruumis vapisi, pää oli kuin olkapäiden väliin painunut, tuhkanharmailla kasvoilla näkyi pitkä, ajamaton parransänki, tylsät silmät tuijottivat verestävinä.
Hän ei sanonut sanaakaan eikä näyttänyt edes huomaavan kansaa ympärillään — katselijat seisoivat yhtä äänettöminä, saamatta kuiskaustakaan esiin.
Vanki nousi jo kärryille. Silloin syöksähti joukosta esiin vanhanpuoleinen nainen ja riensi kärryjen luo. Hän tarttui vangin molempiin käsiin, leuka nytkähteli ja huulet liikkuivat, mutta hän ei saanut mitään sanotuksi, vaan purskahti äänekkääseen itkuun. Vangitun silmissä näkyi välähdys, niinkuin hän olisi hänet tuntenut, mutta sitten hän käänsi päänsä toisaanne — kärryt lähtivät vierimään.
Ihmiset keräytyivät itkevän naisen ympärille, äänetön osanotto kasvoillaan — hän oli vangitun sisar, ainoa mitä siitä suvusta enää oli jälellä.
* * * * *
Todistajainkamarin ovi taasen avautui ja kuistille astui toinen mies. Hänkään ei puhunut mitään, mutta hän katseli avoimesti väkijoukkoon ja hänen laihoilla kasvoillaan kuvastui tyyni, miltei riemuinen rauha — niinkuin ihmisellä, joka kauan harhailtuaan ja kaiken toivon menetettyään tuntee itsensä äkkiä, odottamattomalla tavalla jälleen liitetyksi elämänsä syviin sydänjuuriin.
Mies astui kuistilta alas ja nousi — vankikärryille.