»Mitä nyt…? Mitä se…?» kyselivät ihmiset.
Mutta mies yhä hymyili tyyntä hymyään, katsellen kuin kaukaiseen avaruuteen, kärryjen vieriessä hiljalleen poispäin.
Sisältätulijat tiesivät kertoa mitä tuomiosalissa oli tapahtunut. Mies oli pyytänyt itsepintaisesti rangaistusta varkausyrityksestä — joka oli aivan samaa kuin varkaus, niinkuin hän selitti, koskei sen keskeytyminen riippunut hänen omasta tahdostaan. Juttu oli käsiteltävä, koska se tuli itse pääasian yhteydessä esiin, ja nimismiehen täytyi täyttää syyttäjävelvollisuutensa. Sen tehdessään hän samalla jätti kirkkoherran puolesta oikeuteen kirjeen, jossa tämä yhtyi Väliportin Matin pyyntöön, vakuuttaen sielunpaimenena, että se oli hänen sisälliselle ihmiselleen tarpeen. — Oikeus määräsi hänelle kaksi viikkoa.
Ihmiset pudistelivat päitään. He kyllä ymmärsivät että tapauksen oli täytynyt vaikuttaa häneen syvästi ja synnyttää toiselta puolelta tyydytyksen tunnetta siihen osuuteen nähden, mikä hänellä oli tämän salaperäisen asian selvillesaamisessa. Mutta rangaistuksen pyytäminen ja ilmeinen ilo sitä suorittamaan lähtiessä jäi heille lopullisesti arvoitukseksi.
Väkijoukko hajautui surunvoittoisin, mutta keventynein mielin. Niinkuin olisi vapauduttu pahasta painajaisesta ja niinkuin Heikkilän talo, joka kahden vuosikymmenen ajan oli ollut salaperäisiin ukkospilviin kiedottuna, taas olisi seisonut kirkkaassa päivänvalossa.
* * * * *
Kun Heikkilän lehmät sinä kevännä laskettiin laitumelle, asteli Väliportin Matti — eli »Vanha-Matti», niinkuin häntä nyt sanottiin — eväskontti olalla niiden jälessä.
Hän oli heti vankilasta palattuaan käynyt nuoren isännän puheilla, joka vihdoinkin oli saanut kotoisista tapahtumista tiedon, koteutunut ja tarttunut talon ohjaksiin käsiksi. Tämä oli ottanut hänet loppuiäkseen talon vakinaiseksi karja- ja navettaukoksi.
Ja kun hän nyt asteli leikkisiä komentosanoja huudellen ja reippaasti piiskaansa viuhutellen karjan jälessä, niin hän ei voinut olla iloisesti säpsähtäen vilkaisematta pihatanhualle. Siellä isäntä seisoi kädet taskuissa ja nauroi nuorta raikasta naurua, katsellessaan kuinka hiehot kirmailivat jotta sora sinkoili ja tomu pölähteli ilmaan kapealla karjakujalla.
Hän tunsi nuo molemmat: sinisen silmänloisteen ja naurunhelinän! Hän oli nähnyt ja kuullut, melkein omistanut ne kerran, ja hänestä tuntui niinkuin hän olisi nyt äkkiä ne jälleen löytänyt — nuo, jotka olivat olleet kadoksissa aina niistä ajoista, jolloin hän itse asteli isännän ikäisenä.