Jo silloin kun ajo alkoi, huomasi Poika selvästi, ettei hänen saaliinsa pyrkinyt takaisin metsiin eikä vuorille, vaan kääntyi alaville suo- ja niittymaille jotka levisivät penikulmain laajuisina auringonlaskua kohti. Asuikohan siellä päin kansaa, vaiko eikö tällä ihmisellä ollut heimoa mihin lukeutua?
Eniten ihmetytti Poikaa se, että ihmisellä näytti olevan jotain yllään, eikä se ollut nahkaa, kuten hänellä itsellään, oli vaan jotain muuta, joka liehui ja lepatti tuulessa hänen juostessaan. Jos se oli jonkinlaista vaatetta, oli se kyllä hyvään tarpeeseen, sillä syksy oli jo pitkälle kulunut rakeineen ja purevine myrskyineen, mutta ei tiennyt ketään muuta ihmistä, joka olisi ymmärtänyt pukeutua kylmän varalle. Toinen seikka, jonka Poika myös huomasi, oli se, että pakeneva ei mitenkään osoittanut vastustushalua, eikä koettanut pelastua minkäänlaisella viekkaudella, vaan jatkoi matkaansa suoraa päätä kuten jotkut villieläimet tekivät, niinkuin se olisi ollut ainoa pelastus. Tässä ei ollut muu kysymyksessä kuin joko saavuttaa se tai juosta se kuoliaaksi.
Pojan täytyi panna liikkeelle kaikki voimansa jäljillä pysyäkseen ja ensimmäisinä tunteina lisäsi ajettava yhä vauhtia. Mutta sitten alkoi Poika voittaa melkein huomaamatta, mutta kuitenkin sen verran ettei hänen tarvinnut luopua ajosta. Yöllä lepäsi Poika muutamia tunteja, söi ja nukkui ja seuraavana päivänä hänen täytyi keskipäivään asti vainuta jälkiä ennenkuin ne löysi ja sai saaliin näkyviinsä.
Seuraavana päivänä oli tuo ajettu ihmisparka koettanut turvautua pikku viekkauteen, se oli mennyt yli lammikon ja piilottautunut kivikkoon, mutta Poika löysi jäljet, pakotti hänet liikkeelle ja seurasi entistä lähempänä. Monen monta penikulmaa oli katkaistu ja he olivat nyt seuduilla, joita Poika ei ollenkaan tuntenut. Villihevoslaumoja laukkasi tuontuostakin peljästyneinä pois tieltä ja jäi etäälle katselemaan. Poika kiiti ohi huimaa vauhtia. Ajaessaan hioi hän hampaitaan kaikkea muuta kuin lempeänä. Muuten ei tämä ajo enään ollut erikoisempi kuin tavallisetkaan, ainoa eroavaisuus oli siinä että saalis oli tavallista jalompi ja houkuttelevampi.
Viimeisenä päivänä kulki takaa-ajettu vain hiljalleen, hän näytti loukkaantuneen. He olivat saapuneet suuren veden luo ja liikkuivat nyt pitkin rantaa, jossa hienoon hiekkaan oli sekottunut pieniä pyöreitä kiviä ja muita teräviä esineitä. Poika juoksi silmäillen uteliaasti kaikkea mitä näki rannalla ja tunnustellen avoimin sieramin meren voimakasta tuoksua, mutta pysähtyä hän ei malttanut. Se saisi tapahtua vasta jonkun hetken päästä. Pakeneva juoksi hyvin hitaasti enään, horjui voimattomana ja näytti takaakatsoen kovin kärsivältä. Lopulta kaatui hän hiekalle, pyrki pystyyn ja koetti eteenpäin, mutta pääsi vain ryömien. Ja nyt oli ajo lopussa.
Poika lähestyi saalistaan nopein, entistä suuremmin harppauksin, mutta heittämättä keihästään tai kohottamatta kirvestään. Tässä saattoi hampain ryhtyä toimeen ja hän nuoli jo nälkäisenä, mutta etenkin janoisena huuliaan.
Silloin hän näki että se olikin nainen. Hän oli lyyhistynyt polvilleen, kasvot hiekassa ja odotti kohtaloaan. Hän ei päästänyt ääntäkään Pojan koskiessa häneen; Poika käänsi hänet ja heidän katseensa yhtyivät. Kaikki murha-ajatukset haihtuivat Pojan mielestä. Tuon naisen tuli totisesti elää!
Mutta Poika näytti hampaitaan, osoittaakseen siten kostonhimoaan siitä vaivasta ja kaipuusta, minkä kiinni-saanti oli tuottanut.
Naisen katseesta väistyi heti vallanalaisuuden pelko tuntiessaan saavansa elää ja niin paljasti hänkin hampaansa ikäänkuin purrakseen — mutta kumpikaan ei purrut. Se oli ensimäinen hymyily.
Siitä lähtien seurasivat he toisiaan. Heistä tuli kaksi yksinäistä jäätikön asukasta, ensimäinen ihmisparka Pohjolassa.