Poika mietiskeli vakavasti elämäänsä. Hänen lapsuutensa oli nyt ohitse ja se oli jättänyt jälkeensä tunteen, että siitä oli kulunut äärettömän kauan. Hänen erämaassa, yksinäisyydessä viettämäänsä aikaa saattoi ehkä laskea vuosituhansissa. Häneltä ei puuttunut mitään, hän hallitsi olemassaolonsa täydellisesti ja keksi yhä useampia keinoja sen helpottamiseksi. Hän ei pelännyt mitään taivaassa eikä maassa, hän oli tehnyt kaikki eläimet alamaisikseen kirveellään ja keihäällä jonka sinkosi kädestään. Niitten sokeitten valtojen edessä, jotka häntä vainosivat lumimyrskyssä ja yön pimeydessä, hän vaikeni. Voima, jota ei voi välttää ja yön jättiläisuhma olivat yhdistyneet hänen kovan elämänsä vihollisiksi. Mutta hän oli voittanut sekä luonnon että itsensä.
Vaan nyt tunsi hän olevansa kovin yksinäinen. Miksi oli hän tullut niin vahvaksi, eikö hänen voimilleen löytynyt muuta päämäärää kuin taito pysyä hengissä? Sitä mietti hän joskus, mutta aika ei tullut hänelle kuitenkaan pitkäksi. Milloin hän metsästeli, milloin kokoili muuta varaa tulevaisuutta varten. Pimeässäkin hän taisi työskennellä ja kun hänellä oli aikaa olla jouten, istui hän majansa katolla päivät ja yöt läpeensä tehden huomioita tähtien matkoista ja auringon tavoista taivaalla. Niin alkoi hän käsittää taivaan kappaleitten kulun, miten usein ne ilmestyivät näkösälle, miten kauan ne näkyivät ja miten kauan ne olivat piilossa.
Alituisesti tarkastelivat hänen silmänsä tutkivasti kaikkea kaikkialla. Alituisesti osui hänen ajatuksiinsa uusia seikkoja ja mitä hän vain kerrankin oli nähnyt tai liikuttanut, se jäi ainiaaksi hänen muistiinsa. Hän oli aina avoin vaikutteille, aina toimessa; jokainen uusi keksintö nosti veren rajusti hänen ohimoilleen. Kun joku kysymys valtasi hänet, kulki hän innoissaan kuten eläin, joka pesänsijaa etsii; hänen aivonsa loi ja hänen käsistään pyörähteli uusia esineitä. Mutta iloinen hän ei ollut.
Eräänä kesänä otti hän seuratakseen heimonsa jälkiä eteläänpäin, kulkien viikkokausia toisesta hyljätystä asuinpaikasta toiseen. Se paikka, johon Poika oli heidät jättänyt, oli jo aikoja sitten jätetty kylmille ja metsä oli sielläkin kuollut. Pojan täytyi kulkea yli vuorten ventovieraisiin seutuihin asti, missä hän tunsi olonsa epävarmaksi, kunnes hän vihdoin näki kerran savun kohoavan leiristä puitten välissä ja silloin hän tiesi löytäneensä etsimänsä.
Se ei ollut mitään lämmintä seutua vaikka olikin niin etelässä. Miten ne saattoivatkaan tulla toimeen? Hän katsoi ikävöiden savua, mutta se johti hänen mieleensä kuvan heimosta, joka istui nuotion ympärillä tai loikoili majoissaan riidellen päivät päästään. Hammastelua myötäänsä ilman että kukaan olisi lyönyt toistaan. Jos hän silloin vuosia takaperin olisi astunut lähemmäksi noita asuntoja, jolloin hän oli nähnyt kaakinpuun valmiiksi pystytettynä häntä varten, olisi kuullut siellä vaihdettavan hillitsemättömiä vihaisia sanoja ja hän tiesi samaa nytkin näkevänsä, jos astuisi sinne. Sitä paitsi — toiko hän tulen muassaan, oliko hän pitkän maanpakolaisuutensa aikana löytänyt sen, jonka löytämisen hän omassa mielessään katsoi ainoaksi ehdoksi, jonka täytettyään hän voisi palata kotiin? Ei Ei! Hän ei mennytkään senvuoksi edemmä. Ja sinä kesänä pysähtyi hän niihin erämaihin, jotka levenivät pohjoispuolella sekä hänen että vieraitten heimojen asumia metsiä. Nämä olivat pysähtyneet kauas toisistaan ja olivat toisiinsa nähden aina vihamielisellä kannalla.
Vuorilla tähystellessään näki Poika usein savun nousevan toisten heimojen asunnoilta kaukaa etelästä mutta ei kertaakaan johtunut hänen mieleensä ajatus joutua kanssakäymisiin heidän kanssaan tai edes hakea tulta heidän leiristään. Lähestymistä saattoi ajatella yhdellä ainoalla tavalla. —
Ja sinä kesänä sattui Poika todellakin tapaamaan jonkun ihmisen, joka oli kyllin utelias ja tyhmänrohkea retkeilläkseen kauas pohjoiseen autioille takamaille. Tällöin sai hän tyydyttää ihmiskaipuunsa. Tällainen kohtaaminen saattoi olla mieluisa tai tuottaa pettymyksen, riippuen siitä oliko saalis nuori, hyväverinen tai vanha luiseva alku-ihminen, johon tuskin viitsi hampaitaan iskeä. Pojan muistissa tai oikeammin ruoansulatuselimissä säilyi kauan eräs hieman epämiellyttävä kohtaus. Hän oli yllättänyt vanhan kuivettuneen metsämiehen ravustamassa eräällä purolla ja syönyt hänet paikalla tarkastamatta sen paremmin. Uh, hänen hampaansa olivat vielä kauan jälkeenpäin olleet arat ja hän oli saamaisillaan vastenmielisyyden koko senlaatuista ravintoa kohtaan. Hänen ihmishalunsa vähentyi aikatavalla saatuaan ensin tyydyttää sitä useammankin kerran. Eikähän kukaan ihminen enään rohjennut metsien pohjoispuolelle, ei yksinään eikä joukoissa, sillä heimoissa oli alkanut liikkua huhuja jostain hirvittävästä, erämaissa asuvasta peikosta, joka oli puoleksi karhu, puoleksi ihminen. Se repi ja söi jokaisen elävän olennon, joka sen lähettyville osui. Poika kulki sitten taas pohjoista kohti, omille kylmille mailleen.
Oltuaan muutamia viikkoja pakotettu syömään yksinään eläimenlihaa, alkoi hän uneksia oikein nuorta, verevää ihmistä edes yhden ainoan kerran ja siksi hän vain viivytellen ja tyytymätönnä mutkitellen kääntyi yksinäisyyteensä.
Ja elämänsä ihmeen hän löysikin eräällä tällaisella syrjäretkellä, jolle hän oli lähtenyt salaisen toiveen pakottamana, toiveen, jota hän ei selvästi itselleenkään myöntänyt, koska pelkäsi sen kuitenkin pettävän.
Ihminen, viimeinkin taas olento, jonka eturaajat eivät tavanneet maahan! Poika näki tuon saaliinsa muutamana päivänä eräässä autiossa seudussa juoksevan täyttä vauhtia jotain luolaa kohti. Poika katkaisi siltä tien, silloin se alkoi vinhasti juosta läpi laakson, poikki puron kukkulan taakse — ja niin alkoi hurja takaa-ajo. Sitä kesti kolme täyttä vuorokautta ja päättyi kaukana ventovieraalla seudulla ja jo sekin seikka teki takaa ajon Pojalle mielenkiintoiseksi. Saalis joka juoksi nopeammin ja kestävimmin kuin mikään hirvi, johti näet hänet sinne asti, missä maa loppui, sinne, missä oli vain vettä, missä suunnaton järvi avautui silmänkantamiin. Siellä oli meri.