Monet maaeläimetkin koettivat lämpimän tultua tunkeutua takaisin pohjoiseen. Joskus saattoi Poika tähystellessään korkealta ylängöltä nähdä hyvinhyvin kaukana auringon valossa säteilevällä taivaanrannalla tutut piirteet taivasta vasten kuvastuvan. Se oli koirasleijona, jonka tunsi raskaasta eturuumiistaan tuossa etäällä pienen pienenä pilkkuna. Toisinaan huomasi hän siellä silmän siintämissä viluisen antilopin hienot piirteet. Se oli kulkenut kenties satoja penikulmia etelästä, uusilta laitamiltaan tänne pohjoiseen, nähdäkseen vielä kerran jättämänsä synnyinseudut. Ne olivat vain joitakuita yksinäisiä kuljeksijoita tai kenties pakolaisia ja kääntyivät aina pois, katseltuaan joltain kukkulalta hävitettyjä metsiä. Kova kohtalo ajoi heitä yhä kauemmas etelään ja kohta ei heidän entinen sijansa tuntisi heitä enään.
Jotkut maa-eläimistä viettivät kesän pohjoisessa ja kylmän tultua vetäytyivät pois, mutta niidenkin luku väheni vähenemistään, sillä ne eivät voineet kuten linnut matkata ilmojen teitä, eivätkä tottua jokavuotiseen muuttoon. Nopea villihevonen ja jotkut muut ketteräjalkaiset mukautuivat tähän elintapaan, mutta muuten erotti jäätikkö pian toisistaan ne jotka jäivät ja ne jotka halusivat lähteä. Virtahepo yritti parina ensikesänä palata. Se polskutteli vesistöjä pitkin mutta kyllästyi saadessaan tuon tuostakin kantojen ja puitten runkojen töytäyksiä, se käänsi kiittämättömälle isänmaalleen leveän selkänsä eikä palannut enää seuraavina vuosina.
Ensimäisenä kesänä taivalsi etelästä suuret joukot hännättömiä apinoita, jotka elivät maassa ihmisten tavoin. Ne olivat tietysti unohtaneet talven, olivat entistä röyhkeämpiä ja ajoivat kaikki muut olennot pois erään vuoren juurelta, jossa oli runsaasti pähkinöitä ja marjoja millä herkutella lämpöisinä kesäkuukausina.
Kun Poika seuraavana kesänä saapui laaksoon, löysi hän koko joukon luita eräästä saaresta, jonne ne olivat kylmää paenneet. Myrsky oli ne yllättänyt ja vielä saattoi nähdä noista kuivuneista luista, miten ne olivat istuneet sylitysten yhteen sulloutuneina, kunnes olivat paleltuneet kuoliaaksi. Ne olivat aina suututtaneet Poikaa matkimisellaan ja hän viritti tyytyväisenä laulun tuosta joukosta. Sen jälkeen ei hän enään nähnyt sitä lajia. Ne kuolivat etelämpänäkin, vaikkakin ne aina olivat olleet olevinaan oikeassa ja viekastelleet Pojalle.
Viisaampi oli mammutti, jonka Poika usein näki ensimäisinä metsästysvuosinaan. Hän ja mammutti seurasivat toisiaan alustapitäen. Poika ei vielä kyennyt tuota jättiläiseläintä hätyyttämään, siksi saattoivat he erinomaisen hyvin vaeltaa yhdessä toisiaan häiritsemättä tai kadehtimatta; he elivät erilaisesta ravinnostakin.
Mammutti ei muistuttanut enää elefanttia; kylmyydessä oli sille kasvanut pitkä villainen turkki niin että se muistutti liikkuvaa sammalpeitteistä pientä tunturia astua tassutellessaan siellä harmaakivilohkareitten välissä ja pudistellessaan huurretta lehtikuusesta ennenkuin se kärsällään ahmasi viheriöitä neulasia suuhunsa. Talvisin oli se tunturien tavallinen asukas, siellä saattoi Poika tavata tuon mahtavan eläimen seisomassa jossain lumisessa havupuumetsikössä tuulen alla kallionlohkareen vieressä, kärsä kerälle kierrettynä lumen ryöpytessä isojen torahampaitten lomitse. Siellä se seisoi kuten yksinäisyys itse, vaappuen vuorenraskaana lumimyrskyssä pitkien villojen yhä kasvaessa suurensuurten jalkojen ympärillä, loputtoman kärsivällisenä ja katsellen lumisten tuuheitten kulmakarvojensa alta ilmaa pirteillä viisailla pikkusilmillään.
Kovina, hiljaisina pakkasöinä, kun Poika heräsi kiviluolassa, kuuli hän mammutin onton yskimisen kaikuvan jäärotkoissa ja häipyvän vähitellen yön hiljaisuuteen. Vanhus oli silloin revontulien valossa jäätiköllä kävelyllä astellen varovasti jättiläistöppösillään jäälohkareitten ja repeämien seassa. Se kulki pitkät matkat jäätikköä pitkin löytääkseen kalliosaaria, useinkin vain jyrkkiä huippuja, joilla kasvoi sen ravintoa: vaivaismäntyä.
Mutta kesällä kuljeskeli mammutti velttona herkkusuuna nuoressa koivikossa. Se leikitteli ruuallaan, jota se heitteli selkäänsä ja pyöritteli tarkkatuntoisella kärsällään ennenkuin näki hyväksi pistää suuhunsa. Silloin se loi karkean villansa jättäen sen orjantappuroihin ja pensaikkoihin.
Mammutti ikäänkuin kuului noiden valoisien öiden tunnelmaan. Silloin koivun rungot kuumottivat kaukaa läpi hämäryyden, kuin valkeat ja hallavat jäsenet. Silloin nähtiin mammutin seisovan huojuen ja läiskien korvalehdillään sääskiä jossain kaukaisella kukkulalla, missä taivas vielä keskiyölläkin kultaisena hohti. Ja kun se suurilla hitailla hampaillaan jotain hienonteli kuului pitkien matkojen taakse tyytyväinen jauhaminen, joka muistutti jäätikön pohjassa murskautuvien kivien ääntä.
Kesien lyhetessä tuli mammutti yhä harvemmin alas tuntureilta; se kulki ennemmin kevään lähetessä kauemma pohjoseen, sillä se oli oppinut viihtymään kylmässä ympäristössään. Tästä otti Poika oppia tulevaisuuden varalle — hän tiesi että mammutti oli viisas.