Hänen ensimäiset yksinäisyydessä viettämänsä kesät olivat vielä hyvinkin lämpimiä, vaikkakin sangen sateellisia. Saattoi olla oikeita vesivuosia, jolloin haalea sade valui virtanaan viikkokaudet yhtämittaa, muuttaen maan sumuiseksi suoksi. Silloin oli jäätikkö kirkas ja paljaaksi huuhtoutunut liukuen jylhän vihertävänä, penikulmanlevyisine mutkineen, repaleisena ja särkyneenä, sumuiseen laaksoon. Siellä täällä pinnalla oli kallion sirpaleita, jotka olivat sen päälle suistuneet ikuisen lumen peittämiltä tunturihuipuilta.
Pojasta tuli puoleksi vesi-ihminen noina lyhyinä vedenpaisumuskesinä; hän oppi kulkemaan puunrungolla, jota hän työnteli eteenpäin jollain seipäällä. Tulvivat virrat ja järvet eivät enään voineet pysähdyttää häntä. Jos vesi oli liian syvää, meloskeli hän sauvansa leveämmällä päällä ja tuli kun tulikin toiselle rannalle. Koira seurasi häntä, milloin istuen puunrungon toisessa päässä, milloin uiden sen rinnalla. He olivat aina läpimärkiä, alituisesti valui vesi heidän ihollaan, alituisesti olivat he kohmettuneita, mutta sittenkin viihtyivät he erinomaisen hyvin.
Lyhyitten kesien aikana vajosi Poika takaisin metsä-ihmisen huolettomuuteen, heitti nahkapukunsa pois ja retkeili metsiä ylt'ympäri mukanaan ainoastaan kiviaseensa. Hän nautti lämpimästä täysin siemauksin, loikoili päiväkaudet ja paistatteli päivää, milloin se joskus pilkisti pilvien lomasta. Mutta talven kovuus johtui silloin pian hänen mieleensä ja hän alkoi odottaa kylmää; hän oli saanut muistin. Hän ei milloinkaan mennyt niin kauas, ettei olisi nähnyt jäätikön vihertävää hohdetta taivaanrannalla.
Kesäisin oli Poika alituisesti liikkeessä, muutteli paikasta toiseen ajaessaan takaa milloin minkinlaista riistaa. Kun yö yllätti hänet, rakensi hän pienen risumajan ja jatkoi taas seuraavana aamuna matkaansa. Retkillään saapui hän vihdoin eteläisille synnyinseuduillensa ja näki, miten metsä oli melkein kokonaan lahonnut, ja muuttunut muodottomaksi ryteikkö-korveksi. Tuskin taisi enään erottaa suurien puitten kaatuneita runkoja, jotka muodostivat melkein läpipääsemättömän pohjakerroksen, jossa pensaat ja rikkaruohot ilkkuen rehoittivat.
Aarniometsä ei saavuttanut enään koskaan entistä valtaansa. Joka vuosi yrittivät jotkut pakkasen hävittämät puut kehittyä uudelleen työntäen juurivesoja ja hautaantuneitten palmujen jäännöksillä viheriöi uusia taimia, mutta niistä ei tullut koskaan puita. Seuraava talvi hävitti ne uudelleen. Ei mikään aarniometsän kasvi saavuttanut täyttä kasvuvoimaansa, mutta hengissä jotkut pysyivät pieninä, kutistuneina ja vaivaisina. Kestävimmistä kehittyi uudenmuotoinen aarniometsä, tosin vaan vaivaismetsä.
Sitävastoin oli toisia kasveja, joilla aikaisemmin ei aarniometsässä ollut mitään merkitystä, vaan jotka nyt nostivat päätään ja alkoivat muodostaa uutta metsää. Ne olivat havupuita, jotka kestävät kylmyyttä. Kuusi ja mänty levenivät nopeasti siellä missä aarniometsä oli ollut ja katajakin, joka ennen oli kasvanut sypressimäisenä jättiläispuuna, työnsi muutamia hitaasti kasvavia, talvehtivia juurivesoja, jotka suippolatvoineen kaikessa pienuudessaankin olivat emäpuukaltaisia. Toiset kasvit kasvoivat sensijaan uusissa olosuhteissa ruohosta ja pensaista suuriksi puiksi; ne pudottivat talvella lehtensä, mutta kykenivät keväällä kehittämään ne uudelleen. Koivu ja tammi, haapa ja paju ja moni muu, jotka ennen olivat kasvaneet aarniometsän helmassa vain pensaina, voimistuivat nyt ja alkoivat muodostaa vehmaita metsiä aina keväisin kiireen vilkkaa pukuaan uusien.
Kun ei muuten enään mikään menestynyt, täytyi kaiken mukautua vuoden aikojen vaihteluihin. Moni poispaenneista eläimistä palasi lämpimän tultua takaisin Pohjolaan ja jäi sinne, vaikkakin jäätikön kasvaessa sai jälleen yhä peräytyä etelää kohti.
Melkein kaikki linnut vetäytyivät aina kevään tullen pohjoista kohti. Kun aurinko häikäisevän kirkkaana kohosi yli veden peittämien, mutta niille vanhastaan tuttujen seutujen, eivät ne surreet veden paljoutta, kunhan aurinko vain houkutteli esille ruohoa, kaislaa ja kylliksi kihisevää matoa ja kapsavaa kovakuoriaista. Tosin oli muutamia lintuja, jotka jäivät etelään ainaiseksi, kuten flamingot, pelikaanit ja monet muut yhtä kummalliset herkkusuiset lajit, joiden ulkomuoto oli sangen epäilyttävä, mutta joiden uimaräpylät olivat tarkat. Mutta ne eivät kuulu kertomukseemme. Kaikki muut: hanhet, ankat ja joutsenet, kiurut, kuikat ja hyypät huuteli Poika tervetulleiksi, kun ne suurina pilvinä lensivät etelästä ja laskeutuivat iloisesti kotiintulolauluja joikuen laajoihin järviin, joista vankan metsän lahonneet oksat ja juuret törröttivät pystyssä silmän kantamattomiin.
Siellä kurnuttivat sammakot, kunnes kurki pisti ne poskeensa, siellä poreilivat madot ja muut pikkuoliot houkutellen sinne ankkoja. Siellä ajoi saukko takaa haukia, jotka pyöräyttelivät häränsilmiä vedenkalvoon ja kaatuneitten puitten väliin rakentelivat suuret majavalaumat virkeitä kyliään.
Silloin oli liikettä, kulinaa ja kilinää niin ettei ennen sen vertaista. Poika söi ahneesti munia ja lihaa ja vietti viikkokausia saarissa, joissa mehiläiset rakensivat pesiään onttoihin, kuolleihin puihin.