Tuli kesä ja Poika luuli pakkasen ainiaaksi kadonneen. Mutta talvi tuli jälleen, vielä ankarampana ja tällä kertaa kärsi Poika suurempaa kurjuutta kuin koskaan, ja hän selviytyi siitä melkein puolikuolleena. Mutta kesä tuli ja virkisti häntä taas; nyt hän oli oppinut, hän tunsi vuodenajat ja valmistautui talvea varten ennenkuin se tulikaan. Jokainen uusi talvi oli edellistä pitempi ja kylmempi, ja kesät lyhenivät lyhenemistään. Ne olivat enään ainoastaan sateisia väliaikoja ikuisen talven keskellä. Jäätikkö kasvoi ja laajeni.

Vuorten huippuja peitti nyt yhtenäinen, penikulman laajuinen lumikerros, jota ainainen lumisade yhä lisäsi. Lumikerros tiivistyi omasta painostaan ja siitä tuli suunnaton liikkuva jäätaikina, joka vieri alas tuntureilta ja alkoi täyttää laaksot. Kesä ei voinut pehmittää jäätikköä, se sulatti sitä vaan yhteen ja muutti pintalumen nuuskaksi. Mutta se muuttui taas jääksi ja siten levisi jäätikkö huipulta laaksoihin asti paljaana ja kammottavan sinivihreänä. Tämän vihreän, pohjattoman jäätikön kimallus oli Pojan ainoana nähtävänä. Se levisi kuni hirveä jättiläinen hitaasti ja melkein huomaamatta vuorille ja yli koko maan.

Jäätaikina kulki maata mataen, jauhoi kaikki esteet hienoksi, tasotti kaiken. Pilkkopimeinä öinä kuuli Poika usein jään manalaista jyrinää ja kiristelemistä. Se repi kallioita soljuessaan eteenpäin omalla äärettömällä painollaan. Mutta Poika sittenkin uhmaten kiristeli hampaitaan sille. Vaan hiljaisina kaameina pakkaspäivinä, jolloin kylmä puri joka jäsentä, sieraimista virtaili ilma paksuna valkoisena höyrynä ja veri muodosti ihon alle kirjavia täpliä, tuntui hänestä pelkkä hengissä pysyminen voitolta.

METSÄSTÄJÄVUOSI

Poika oli täysin kehittynyt ja monien talvien karkaisema, hän vietti jo jonkunlaista säännöllistä elämää vaikka vaeltelikin alituisesti. Opittuaan ymmärtämään vuodenaikojen vaihtelun, ei hänen enään tarvinnut sokeasti taistella kylmää vastaan, vaan hän oppi järkevästi valmistautumaan talven varalle.

Lihaa hän kuivasi lämpimänä vuodenaikana ja säilytti sitä talvea varten. Tosin olisi talvellakin saanut kylliksi riistaa, mutta Poika katsoi parhaaksi valmistaa itselleen tilavan ja vankan kivi-asunnon ja viettää siellä koko kylmän ajan ja tämä seikka pakotti hänet keräämään varastoa. Yhteen paikkaan ei hän kuitenkaan pysähtynyt; joka syksy valitsi hän uuden asuinsijan uusien metsästysmaiden lähettyviltä, mutta siinä asunnossaan hän pysyttelikin koko pitkän talvikauden. Hän valmisti nyt asuntonsa huolella ja erityisen suunnitelman mukaan, kun sen piti olla käytännössä pitemmän aikaa. Jos hän löysi lunnollisen luolan, asettui hän siihen surmattuaan ensin karhun, joka säännöllisesti asui siellä jo ennen hänen tuloaan; mutta ellei sellaista luolaa löytynyt, vieritteli hän suuria kiviä yhteen niin että ne muodostivat huoneen, jonka seinät hän tiivisti pienemmillä kivillä. Hän syvensi pientä kivimajaansa sisältä, verhosi sen sammalilla ja eläinten vuodilla ja niin kesti hän kylmyyden näinä pitkinä pimeinä talviöinä. Hän metsästeli alinomaan, mutta talvisaikaan ei hän koskaan retkeillyt kauemmaksi, kuin että hän saattoi ennättää yöksi asuntoonsa.

Vaikka hänellä ei ollut tulta eikä valoakaan, askarteli hän kuitenkin luolassa monenlaista; kun hän ei voinut nukkua ja kuivattua lihaakin oli kylliksi varastossa, valmisteli hän karkeita, jäykkiä nahkoja siinä yksinäisyydessään istuessaan pureskellen niitä tuuma tuumalta, kunnes ne tulivat taipuisiksi ja pehmeiksi. Tämän keinon oli kova kohtalo opettanut hänelle, samoinkuin kaiken muunkin, minkä hän taisi. Nälkää nähdessään oli hän pysynyt hengissä nakertelemalla niitä lihajäännöksiä, joita oli vuodissa ja silloin oli hän huomannut niiden kestävän paremmin ja tulevan käyttökelpoisemmiksi kuin ne kauttaaltaan ensin pureskeli. Samalla keksi hän keinon säilyttää lihaa kuivaamalla.

Jos hän ei pureskellut nahkoja, istui hän pilkkopimeässä kuin sokea, hapuillen kärsivällisesti sormillaan ja pisteli luunaskalilla reikiä nahkoihin, jotka hän saumasi yhteen pitkällä, peurannahasta leikatulla hihnalla. Hän ymmärsi pukeutua vuotiin määrätyllä tavalla, niin että ne paraiten lämmittivät, mutta sekin kysyi paljon päänvaivaa ja työtä. Suolista punoi hän köyttä ja lankaa, joista oli monenlaista hyötyä ja kaiken tämän taisi hyvin tehdä pimeässäkin.

Sillä välin pitenivät talvet yhä. Jäätikkö levisi kauas yli maan. Sen siirtymistä ei voinut nähdä, mutta se levisi kuitenkin joka kuukausi ja joka vuosi yhä kauemma. Sen ulommainen reuna oli jo aivan laaksossa, jossa tuo viheriä kohahteleva jää kohtasi kuolleen metsän jäännökset. Siellä missä ennen kasvoi bambupuita ja mimosoja, oli nyt vuorenkorkuinen jääpanssari; missä ennen jättiläis-kiulukka hedelmöi lämpimissä suomaissa, kaareutui nyt jäätikköreunan likaiset holvit, joiden kautta valkea, läpinäkymätön vesi kylmänä virtana pulppusi. Jäätikkö kostutti kaikki ja jäähdytti jälleen omalla kylmyydellään, se kasvoi, liukui eteenpäin ja valloitti maa-alan toisensa jälkeen.

Poika tunsi sen tarkoin, hän tiesi sen tulevan. Hän laski ja mietti ja oli varma sen ajan tulosta, jolloin olisi vain talvea ympäri vuoden, jäätikkö olisi valloittanut koko maan. Hän kokosi voimia sitä varten, kartutti kokemuksiaan, asestautui tulevaisuutta vastaan. Jokainen kulunut talvi oli hänelle kova koulu, joka opetti hänet valmistautumaan suureen taisteluun. Päivän mittaan ei hän enään tehnyt paljon sellaista, jossa ei olisi ollut tarkoitusta, vaikkakaan hän ei aina sitä edes itse tiennyt. Jäätikkö uhkasi häntä.