Poika harhaili ylt'ympäri saalista etsien ja asusti luolissa, kallion lohkareitten alla ja ellei ollut sopivaa suojapaikkaa, mihin asettua, vieritti hän jättiläisvoimineen suuria kiviä yhteen, kunnes ne muodostivat luolan, jossa hän voisi turvallisesti yönsä viettää. Tämä keksintö helpotti paljon hänen huoliaan olemassa olostaan ja salli hänen käyttää voimiaan toiseen suuntaan. Saavuttuaan paikkaan, jonka lähistössä oli kylliksi riistaa, saattoi hän erityisellä huolella rakentaa itselleen talon tai oikeastaan kivihaudan; täällä hän voi viettää kymmenkunnan yötä kerrallaan, vieläpä silloin tällöin levähtää hetkisen päivälläkin. Silloin hän istui majansa edessä, nauttien kalpeasta talviauringosta ja hänen ympärillään sinkoilivat piikiven siruset hänen uutterasti muovaillessaan uusia aseitaan. Hänen katseensa harhaili työstä ja toisinaan saattoi häntä ihmetyttää, että aurinko oli tullut niin kylmäksi ja että se oli niin alhaalla taivaalla. Silmän kantamalla ei tapahtunut mitään, mitä hän ei olisi nähnyt.
Ja hänen rinnallaan, tarpeellisen välimatkan päässä, istui koira, korviaan liikutellen ja katsellen asioita nenäkkään näköisenä.
Poika ei ollut enään yksin. Tosin ei hän sitä ollut ennenkään, olivathan eläimet seuranneet häntä erämaassa. Mutta useimmat karttoivat häntä. Aluksi oli vanha apina pysytellyt hänen läheisyydessään, mutta pakkasen yhä kovemmaksi tultua ei se elänyt kauan. Se yritti elättää itseään lihan jäännöksillä, mitä Poika ei huolinut, mutta sillä ei näyttänyt olevan ruokahalua ja se laihtui. Kerran näki Poika sen ottavan karhuntaljan, jonka hän oli hylännyt ja koettavan kietoutua siihen, se veti sitä vähän aikaa muassaan, mutta nelin jaloin kävellessään esti se sen kulkua, ja antoi sen jäädä. Eräänä aamuna löysi Poika sen kuoliaaksi jäätyneenä majansa päältä, jossa se oli yönsä viettänyt. Hän otti sen sydämen, mutta ei se kelvannut ruuaksi, se oli halennut ja pitkäaikaisen huolen surkastama. Sitten oli koira liittynyt häneen.
Se alkoi siten, että viili koiralauma seurasi häntä, tietäen aina saavansa suurimman osan niistä eläimistä, joita hän kaasi. Poika söi myöskin silloin tällöin, muun ruuan puutteessa jonkun koirista. Mutta joukossa oli eräs, jonka hän joka kerran säästi, hän tunsi sen muitten joukosta ja tottui näkemään sitä. Se alkoi seurata häntä, eikä yhtynyt enään muuhun joukkoon ja Poika tottui sen läheisyyteen. Se oli hyvin nöyrä, ei lähestynyt koskaan ennenkuin Poika oli syönyt ja lähti heti pakoon kun hän vaan katsoikin siihen. Se oli pienenlainen, teräväkuonoinen koira, häntä ylhäällä, toisella sivulla kiemurassa. Se lakkasi ulvomasta, koska Poika heitti sitä aina silloin kivellä, ja alkoi haukkua — aivan hiljaa ei se kuitenkaan voinut olla kun jotain merkillistä tapahtui. Poika ja koira huomasivat kaikki yht'aikaa, heidän väsymättömät silmänsä näkivät kaiken, mitä penikulman laajuudella tapahtui. Mutta koira löysi jäljet paremmin. Se oli erittäin innokas metsästyksillä seuratessaan Poikaa hänen retkillään päivät päästään hänen juoksuttaessaan hirveä väsyksiin, ja se teki Pojalle monen monta palvelusta, jotka yhä enemmän vahvistivat heidän aseellista rauhaansa.
Poika piti koirasta. Keskellä ankarinta talvea, jolloin saattoi kulua öitä, päiviä, jopa viikkoja yhtenä ainoana pitkänä ahdistuksen rupeamana, rauhoitti häntä tieto että koira oli hänelle uskollinen ja että se pysyi kaiket yöt majan luona; jos seuraavana päivänä metsästys epäonnistui, oli koira ainakin varma, ja minä hetkenä tahansa sopiva ateria. Koira näytti ymmärtävän Poikaa, se oli hyvin kohtelias mutta ei milloinkaan tullut käden ulottuville. Heidän suhteensa pysyi täten jonkunverran kireänä ja aikojen kuluessa oppivat he toisiltaan yhtä ja toista. He saattoivat istua ystävinä lyhyinä talvipäivinä, kun Poika oli saanut kootuksi ruokaa enemmän kuin he molemmat tarvitsivat ja maja oli rakennettu ja aurinko paistoi ra'otteli kaukaisilta taivaan teiltään.
Savuava piikivi sinkoili Pojan käsissä, hänellä oli aina joku työ käsillä, kun vaan aikaa riitti. Ja hänen siinä hakatessaan saattoi hän yhtäkkiä nuuskia kylmää ilmaa ja nenällään haistella piitä, tuli muistui hänen mieleensä! Piin ympärillä, sen murtuessa iskuista, oli jotain tuhkassa hehkuvan hiilen hajua. Poika avasi sieramensa ja veti tuota kosteata hajua, joka muistutti myöskin sateen kastamaa ruohikkoa, kun salamat ovat ilman puhdistaneet, tai aarniometsäin aamukastetta, auringon höyryävien kasvien raskasta yökosteutta. Hän veti syvään henkeä, huokasi, huokasi. Niin, tulta hän kaipasi. Hän saattoi ruveta hakkaamaan piitä saadakseen vaan hengittää palasista lähtevää lähellä olevaa ja samalla kaukaista tulen hajua.
Sellaisina aikoina, jolloin Poika ei ollut epävarma toimeentulostaan, saattoi hän joskus tarkastella itseään ja hän huomasi silloin ihollaan likakerroksen ja hyytynyttä verta, jota oli pirskunut hänen teurastamistaan eläimistä; hän raapi jätteitä pois, söi ne ja tuli siten puhtaaksi.
Vähitellen oheni hänen ruumiinsa karvapeite, sillä nahat joita hän käytti, korvasivat hänen oman turkkinsa. Hän oli terve, viihtyi erinomaisesti raittiissa ilmassa, joka ei ketään lellitellyt. Hän voimistui yhä, hänen järkensä kehittyi, hän söi oivalla ruokahalulla kaikkia niitä lämminverisiä eläimiä jotka olivat kuten hänkin päättäneet jäädä pohjolaan ja mukautua uuteen ilmastoon.
Se talvi kului kuitenkin. Poika ei ymmärtänyt sitä heti. Yöt alkoivat tulla leudommiksi ja aurinko kiipesi yhä korkeammalle taivaalla juuri kun hän hammasta purren valmistautui yhä kovemman pakkasen varalle, yhä ankarampaan taiteluun olemassa olostaan. Siihenhän talvi yhä ja yhä kovetessaan oli opettanut. — Ja nyt teki se loppuaan.
Nyt vasta, kun kaikki alkoi valjeta päivän pidetessä, näkyi Pojasta mitä hän oli saanut kokea pitkän hirveän yön aikana. Sen kestäessä oli hän koko ajan tietämättään raivonnut hirvittävän epätoivon ahdistamana, keskittäen kaikki sielunvoimansa puolustautumiseen. Nyt loppui vastarinta ja hän puhkesi kummallisiin iloääniin, jotka väkipakolla tunkeutuivat kurkusta; se oli naurua. Hänellä oli ollut paha olla. Mutta nyt hän unohti sen ja tuli entiselleen.