Aarniometsässä paloi nuotio, ainoa peninkulmain alalla. Se oli sytytetty tasaiselle paikalle, kaltevan kallioseinän varjoon, joka suojasi tuulelta. Tuuli humisi raskaasti metsässä, yö oli synkkä, ei näkynyt kuuta eikä tähtiä. Satoi. Mutta tuli loimusi rauhallisesti risukasassa kallion turvissa; valo muodosti ikäänkuin luolan keskellä synkkää yötä.
Nuotion ympärillä nukkui joukko ihmisiä, kaikki niin lähellä että valo ulottui jokaiseen. Kaikki olivat alasti. Joukossa ei ollut ainoatakaan naista. Kullakin oli kädessä nuija tai oli se vieressä niin lähellä että siihen maatessa ulottui. Heidän punomalla tehdyt korinsa, joissa oli hedelmiä, juuria ynnä muuta, olivat ruohistossa ylt'ympäri nuotiota, jonka pyöreä valokehä yhdisti synkässä, raivaamattomassa metsässä makaavan joukon. Joku askel kallion ulkopuolella, jossa satoi ja pimeys kaiken kietoi, näkyi jonkun sebran näköisen, tulen uhriksi käytetyn eläimen jätteitä.
Ainoastaan yksi joukosta oli valveilla. Hän istui nuotion ääressä melkein liikahtamatta, mutta hänen silmänsä eivät olleet hetkeäkään hiljaa. Muuten oli hän suuri, vankkarakenteinen ja harvinaisen kookas nuorukainen, vaikkei hän vielä ollut täysikäinen. Vieressään oli hänellä iso kasa oksia ja risuja, joita hän silloin tällöin heitti tuleen. Jos loimu pääsi vain senkin verran alenemaan, että joukon ulommainen joutui valokehän ulkopuolelle, tulivat he heti nukkuessaan levottomiksi. Mutta sitäpä ei tapahtunutkaan usein. Nuorukaisella oli erikoinen taito pitää tulta tasaisesti vireillä; hän tiesi miten paljon hänellä oli puita varastossa ja miten pitkä oli yö. Hän hoiti tulta tarvitsematta ajatella sitä ja istui siinä yksin hiljakseen, koko huomio kääntyneenä muuanne, kohti metsän jylhää pimeyttä.
Vasemmassa kädessään piti hän muovailematonta piipalasta ja kun rovio paloi tasaisesti, eikä mikään muukaan häirinnyt, iski hän aina ensin kau'an ja tarkoin suunniteltuaan lyhyellä hirvensarvitaltalla piipalasta ja veisteli siitä lastun sieltä, toisen täältä, jotka kimposivat tuleen. Hän tarkasteli sitten työnsä tulosta, punnitsi kädessään piipalasta, josta aikoi tehdä kirveen jonka moista ei kukaan ollut koskaan nähnyt ja läpitunkevin katsein tutki hän sitä joka taholta ennenkuin iski siihen uudelleen talttansa ja arvosteli mistä uusi lastu oli otettava. Hänen karkeat piirteensä kirkastuivat, niissä välähti sisäinen valo, hänen siinä istuessaan luomassa asetta kivestä. Miettiessään ja suunnitellessaan hän aivan säkenöi älyä, ja iskiessään lastuun, teki hän sen sellaisella voimalla, kuin olisi sivaltanut hirvensarvensa puhki miehen pään ja hän köyristi sitä tehdessään selkänsä aivan kuin olisi ollut kysymys kokonaisen vuoren nostamisesta eikä vain pienen pienen lastun irrottamisesta. Siitä piti tulla ase, jolla ei vertaa. Hänen vieressään oli kirves, jolla hän pienensi puita tuleen; se oli aika kehno, muodoton ja terätön ase, mutta se oli pyhä ja se oli kulkenut perintönä suvussa, jonka käsissä hänen kohtalonsa oli.
Hänen nimensä oli Poika. Tulta hoitamaan hän oli syntynyt, hän kuului näet suuressa arvossa pidettyyn ja pelättyyn sukuun, jonka etuoikeutena oli tulen vartioiminen ja sen uhrien vastaanottaminen.
Tämä etu-oikeus oli niin vanha, ettei kukaan oikeastaan muistanut sen syntyä. Kertoeltiin hämäriä taruja miehestä, joka oli kerran epäitsekkäänä, hurjan raivon vallassa syössyt palavaan vuoreen, jossa räiskyvä tulen henki asui ja oli palannut takaisin vahingoittumattomana palava oksa kädessä. Heimo heitti, sehän oli selvää, tuon mielettömän jumalryöstäjän korppikotkien ruuaksi, mutta tulen he säilyttivät ja iloitsivat siitä. Tuo onneton, joka ryösti tulen, sai hyvityksekseen kuulun jälkimuiston siten että kotkat rauhotettiin ja niitä alettiin palvella; niissä luultiin näet asuvan sen sielun, jonka ne olivat syöneet. Mutta sitten kulki tuli uhrineen perintönä sen miehen suvussa ja Poika oli siis eräs näitä jälkeläisiä. Hän nautti sukunsa kunnioitusta, mutta monesta syystä häntä nytkin jo suuresti peljättiin.
Poika oli soturiluonne. Tuli-suku ei muuten osottanut vähintäkään miehuullisuutta, työ oli helppoa ja he tulivat liian hyvin toimeen sillä riistalla, mitä tulen uhriksi tuotiin. Heimon luottamusmiehet olivat useimmiten raihnaisia paikoillaan olijoita, jotka voiman puutteessa turvautuivat noituuteen ja muihin viekkaisiin juoniin. Useimpien muitten heimojen keskuudessa — niitä näet tiedettiin olevan olemassa, vaikkei niiden kanssa koskaan oltu jouduttu tekemisiin — hoitivat naiset tulta, ei sitä työtä pidetty miehille sopivana. Mutta se johtui tietysti, niin aateltiin, noiden heimojen suuresta tietämättömyydestä ja heidän alhaisesta sivistystasostaan. Vahinko vaan että tuo juro nuorukainen oli omaksunut vieraiden villiheimojen mielipiteen, hän puhui halveksien toimestaan ja läimäytti korvalle, jos joku häntä moitti siitä. Poika ei ollut edeltäjiensä kaltainen; hän poikkesi heistä rakastamalla yksinäisyyttä. Hän hoiti tulta paremmin kuin kukaan ennen, mutta hän teki sen hengettömästi, hän ei heittäytynyt maahan tulen hengen eteen, mutta antoi sille kuitenkin säännöllisesti syötävää; hän kaatoi roviopuunsa niinkuin olisi ollut kysymyksessä miesten tappo ja sitä eivät kunnon ihmiset voineet suvaita. Hänellä oli vankat kädet ja hän valmisti mitä erinomaisimpia aseita, mutta sehän juuri oli sopimatonta.
Jo pienenä nulikkana oli Poika osottanut tulevalle päällikölle sopimatonta halua kuljeskella metsästämässä eikä edes muiden heimon nuorimpien kanssa, vaan yksinään ja ihmisiä karttaen. Hän oli vielä pieni, kun jo tulessa karaistulla saarnipuisella kepakolla tappoi ja raastoi kotiin milloin kolmikavioisen hevosen varsan, milloin luolakarhun pojan, milloin tanakan malvakukan värisen vielä sarvettoman sarvikuonon pennun. Silloin hänelle vielä suotiin se anteeksi. Mutta aika tuli, jolloin hänelle annettiin juhlallisesti pyhä roviokirves ja hänet vihittiin rovion hoitajan yksitoikkoiseen, kunnialliseen elämään. Suruton lapsuus loppui. Poika koetti tosin vielä, kun joku toinen suvun jäsen vuorostaan tulta hoivasi, juosta metsään, mutta tätä hänen maailmallisuuttaan katsottiin yhä enemmän kieroon ja joka yrityksen jälkeen tehtiin hänen olonsa niin katkeraksi, että hän ennemmin luopui siitä kokonaan. Halu urostöihin oli kuitenkin hänen veressään ja se teki hänen sisäisen elämänsä hyvin rikkaaksi. Hän uneksi elämän seikkailuja. Urheiluhalu toisaalta, rovionhoitoon sidottuna oleminen toisaalta tekivät hänet tylyksi, mutta ei köyhäksi eikä pahaksi. Siihen hän oli liian raitis. Pakollisesta paikoillaan olijan elämästä huolimatta tuli hänestä vahva kuin metsähärkä, sekä äänetön ja tyytyväinen. Vaikka hän olikin niin nuori, oli jo hänen ja koko muun suvun väli sangen kireä. Jos vanhemmat kielsivät häneltä urotyöt, tahtoi hän puolestaan kurittaa heitä sen palkaksi ja hän rakensi rovion, joka sai makaavien jalkapohjatkin kirvelemään ja oli nielemäisillään koko leirin tai savutti hän sillä niin, että olivat tukehtua. Heimokunnan täytyi tyytyä hänen karkeaan pilaansa ja oikkuihinsa, mutta häntä ei rakastettu. Elettiin alkuperäistä luonnonelämää, eikä haluttu huomautettavankaan että toisinkin voisi olla. Siitä huolimatta oli Pojan elämä muuttumaisillaan aivan tavallisen metsäihmisen elämäksi, vaikka hänessä olikin uhma synnynnäisenä. Aikaa myöten olisi saattanut hänen voimansa patoutua katkeruudeksi niin, että hänestä olisi tullut se ruoska, mitä veltto heimo olisi ansainnut ja se suuri lihan ja rasvan kyllyys, joka uhriaikoina oli Pojan syötävä oli jo ikäänkuin rasvoittamaisillaan hänen sydämensäkin, s.o. tekemäisillään hänestäkin vennon joution.
Mutta idyllipä ei enään ollutkaan ihan varma. Jo kauan olivat nämä alkuasukkaat huomanneet, että elämä oli alkanut heidän ympärillään muuttua. He eivät enään asuneet paikoillaan, vaan olivat alkaneet vaeltaa. Metsä ei enään antanut asuntoa kuten ennen, se ei kyennyt suomaan suojaa, vaan alkoi itsekin kärsiä. Ilmassa oli jotain, joka vuosi vuodelta tuli yhä vaarallisemmaksi ja uhkasi nyt kaikkia eläviä. Ilma oli tullut yhä kylmemmäksi. Sade ei tahtonut enään lakata. Kylmä, mikä se oli? Kuka se oli? Mistä se tuli?
Näitä ajatteli Poika siinä yksin rovion ääressä istuessaan muiden nukkuessa ja ajatteli hyvin vakavasti. Hän ymmärsi että heimon olemassaoloa uhattiin. Hän muisti vielä ajan, jolloin asuttiin vuorten pohjoispuolella, hän muisti vuoden, jolloin tuli liian kylmä ja siirryttiin vuoren solatietä sen etelärinteelle. Siitä lähtien he olivat muuttaneet joka vuosi ja nyt he asuivat monen päivän matkan päässä, etelään näiltä mailta, missä Poika nyt istui rovion ääressä surren ainaista peräytymistä.