Heimo näet vaimoineen ja lapsineen asui eräässä laaksossa monen peninkulman päässä, missä palmut ja leipäpuut vielä viihtyivät ja tämä joukko tässä rovion ympärillä oli vaan lähetetty entisille asumasijoille tuomaan sieltä vanhoihin kotilehtoihin jätettyjä hedelmiä ja muuta saalista.

Tässä kallion juurella oli heimo vuosikauden asustanut, kunnes elinehdot loppuivat. Poika näki vielä risumajojen jätteitä, joita sade ja lumiräntä oli hajottanut pitkin kylmää maata. Tässä kallion ääressä ihanassa auringon valossa olivat heimon pienet hienohiuksiset lapset leikkineet höyhenillä, joita he puhaltelivat auringon paisteeseen ja antoivat niiden lintujen lailla kohota kukkivien pensaitten lomitse. Nyt oli täällä autiota, paljaat kivet vaan törröttivät maasta, jonka ainainen sade oli piessyt hedelmättömäksi.

Mutta heimokunta oli levollisena tyytynyt tähän siirtymiseen, vai lieneekö se edes kiinnittänyt siihen huomiotaan. Niin, täytyihän siirtyä eteläänpäin, ellei pohjoisissa metsissä ollut mitään korjuun pantavaa. Jos puut kuolivat ja jollei mitään ruokaa ollut saatavana siellä mihin he olivat sijoittuneet, saattoivathan he muuttaa pois ja siirtyä paremmille seuduille; olihan etelässä kyllin tilaa. Ainoa, jota se ei miellyttänyt, oli Poika. Hän seurasi heimoaan, siirtyi laaksosta toiseen, vaikkakin vasten tahtoaan. Pakko vain sai hänet myöntymään. Miten kauan tämä siirtyminen kestäisi, kestäisikö se ainiaan? Eikö kerran käännyttäisi ja seisottaisi kylmää vastaan kasvoista kasvoihin, käytäisi hampain kiinni tähän hiljaiseen voimaan, joka oli alkanut kaikkea jäykistää ja kuihduttaa, tähän pakkaseen, joka ei milloinkaan näyttäytynyt mutta piti aina sen, minkä oli ottanut? Oliko enää sopivaa elää ikuisesti huolettomana, vaikka vuosi vuodelta oli siirrettävä elot ja elämät muutaman vaivaloisen peninkulman päähän etelään vuorten toiselle puolelle? Eikö olisi parasta heti kohottaa sotakirves ja lähteä avoimelle tanterelle puolustautumaan?

Tähän suuntaan oli ajatellut Poika joka yö rovion ääressä valvoessaan tällä ikävällä retkellä, kylmän käsissä, heimon entisillä asuinsijoilla. Se kiihotti häntä toimeen, vaikka hän ei itsekään ollut oikein selvillä mihin. Hän oli voimakasvaistoinen luonnonihminen vaikka syvempää elämän ymmärrystä vailla. Hän ainakaan ei tahtonut tästedes väistyä ketään eikä mitään ja tästä villistä voimasta, joka nyt nousi sokeasti jokaista estettä vastaan, johtui hänen kohtalonsa: ero heimon kohtalosta.

Oltiin Skandinaviassa tertiääriajan lopulla, jolloin troopillinen ilmasto vielä vallitsi ja jolloin eri vuodenaikoja ei ollut. Jääkausi läheni ja se saapui ainaisen sateen ja kylmien öitten kera, jotka ajoivat ihmiset huolettomista aarnio-metsä-oloistaan. He eivät tahtoneet eivätkä voineet sitä oppia, mutta pakko opetti. He värjöttelivät viluissaan, he koettivat viikunan lehtivaipoilla suojella itseään kylmältä, he laulelivat surumielisiä valitusvirsiään mutta pohjatuuli oli kietonut kylmiin kääreliinoihinsa heidät ja heidän pisankipuitten alla olevat lehtimajansa. Heillä ei enään ollut kotia, heidän oli lähteminen pois.

Huokaus kohosi povesta joka kerran kun heidän tuli jättää isäinsä puistikot, jotka olivat muuttuneet niin kaamean kylmiksi; mutta he ihastuivat jälleen etelämpien seutujen auringon paisteessa, lauloivat riemuiten, istuttivat matkasauvansa uuteen paikkaan ja näkivät sen puhkeavan kasvamaan. Täällä oli hyvä olla ja tänne he jäisivät! — Mutta seuraavana vuonna heidät kylmä sielläkin yllätti ja heidän piti taas lähteä eteenpäin. He unohtivat kuitenkin pian entiset alansa ja tottuivat tähän asteettaiseen siirtymiseen. He elivät vaan nykyhetkessä; mutta heidän elämänsä rappeutuminen vaikutti heihin heidän tietämättään ja teki heidät ensin köyhiksi ja sitten pieniksi.

Mutta Poika ei voinut myöntyä. Uhma kirkasti hänen sieluaan, hän kasvoi vastoinkäymisissä. Ja kun luonnonkansa joutui kylmän ja metsän tienhaaraan, valitsi hän mahdottomimman. Hänestä tuli ensimäinen ihminen.

KADOTETTU MAA.

Yö on pitkä ja Poika istuu rovion ääressä miettien. Hänen siinä valvoessaan seuraavat hänen silmänsä ja korvansa tovereita mutta sielu kulkee pimeässä, äärettömässä metsässä. Hän on kaiken sen keskuksena, mikä peninkulmain sisällä tapahtuu. Pienimmänkin äänen hän tavottaa; hän tarkkaa jokaisella hiuskarvallaan. Ei henkäyskään jää häneltä huomaamatta, ei pieninkään haju pääse hänen ohitseen. Hänen hajuaistinsa on niin herkkä, että hän voi kulkea nurmikon poikki seuraten myyrän kulkua maassa sen piilopaikkaan asti. Hänen katseensa osottaa väsymätöntä tarkkaavaisuutta ja hänen nukkuessaan näkyy hänen kummassakin silmäluomessaan kellertävä pilkku, joka luo hänen kasvoihinsa vaarallisen ilmeen ja pelottaa jokaista joka häntä aikoo lähestyä. Hän on vaiti, sillä hänen aivonsa työskentelevät lakkaamatta. Ei kukaan tiedä mitä hänen sielussaan liikkuu eikä hän tiedä sitä itsekään, sillä hänen mielensä palaa urotöihin.

Sellainen hän on ja sellaiselta hän siinä tulen valossa rovion ääressä istuessaan näyttää: nuori karvainen metsienmies, karkeine tuuheine kulmakarvoineen, avoimine sieramineen ja voimakkaine, eteenpäin ulottuvine leukoineen. Hänen rintakuoppansa on täynnä karvoja, samoin hänen käsivartensa, ainoastaan vahvat lihakset ovat paljaina. Milloin hän ei pidä työ-asetta kädessään, asettaa hän sen varpaittensa väliin ja hän heittää puita tuleen yhtä usein jaloillaan kuin käsilläänkin. Näissä seikoissa ei hän eroa muista metsien asukkaista, rovion ympärillä nukkuvista tovereistaan. He ovat kuitenkin ehkä hoikempia, hiusten kasvu on kenties vähäisempi eikä vartalo ole niin kookas. Heidän villi ulkomuotonsa ikäänkuin lähentää heitä metsän eläimiin ja samoja ruokiakin he syövät. Nukkuessaan on heillä nuija toisessa ja pureskeltu omena toisessa kädessä. Poika on ainoa heistä, joka on alkanut miettiä heidän puolestaan ja piirteet ovat muuttuneet leppymättömän koviksi.