Heillä oli jo monta lasta. Ensimäinen pienokainen syntyi Pojan poissa ollessa ja seuraavalla kerralla läksi Emo maasta suuren kiven juurelle jossa Poika kuuli hänen valittavan hiljalleen, kunnes hän jonkun ajan kuluttua palasi uusi pienokainen muassaan. Ne olivat pieniä, sokeita olentoja, joiden ruumista peitti ruskea nukka ja jotka nukkuivat ensi aikoina melkein koko ajan palmikoidussa pussissa Emon selässä. Mutta ne kasvoivat nopeasti; vanhin jo vaaperteli pullomahaisena oven ulkopuolella etsien jos jonkin näköisiä irtonaisia esineitä. Isä teki hänelle tuskin peukalonkynttä suuremman kirveen, jolla pikkumies hyökkäsi asuntopaikan seutuvilla pyöriskelevien koiran pentujen kimppuun. Kuten ennenmuinoin kotimetsässä, sai hän taas nähdä pienten, karvapeitteisten lasten puhaltelevan untuvia ilmaan ja pitävän niitä lintuina. Mutta nyt oli moni seikka toisin.
Asunto täytyi rakentaa pysyväiseksi ja tilavaksi jotta perhe mahtuisi sinne istumaan. Metsälle lähtiessään viritti Poika suuren kiven sisäänkäytävän suulle ja siellä sisällä istui Emo lapsineen levollisena uutterasti punoen. Päivällä otti hän pienen kiven pois kivimajan reunalta niin että hänelle lankesi reiästä vähän valoa, muuten siellä olisikin ollut jotenkin pimeä, etenkin talvella. Kylmän ajan asuivat he yhdessä paikassa ja asuttavan maan ala laajeni aikalailla. Pojan täytyi rakentaa erikoisia pieniä majoja heidän juuri-, vilja- ja tuulessa kuivattuja lihavarastojaan varten. Hän valikoi aina ennakolta tuulen suojaisen paikan, mieluummin luonnon luolan tai sitten sopivan kallion kielekkeen alustan, jolle varusti seinän. Joskus paremman puutteessa asuttiin maakuopassa.
Jäätikkö pakotti heidät yhä muuttamaan, usein pyyhkäisi jäänreuna suorastaan asuinpaikan yli. Täten olivat he siirtyneet kauas etelään ja asuivat nyt suunnilleen Pojan syntymä- ja lapsuusseuduilla. Hän luuli useista merkeistä päättäen heidän olevan sammuneen tulivuoren lähistöllä. Mutta missä ennen aarniometsä kohosi, levisi nyt penikulmain laaja jääpanssari, joka rotkopaikoissa oli korkeimpia puita paksumpi. Se oli ihmeellinen erotus entiseen verraten ja tuskinpa Poika, joka oli tämän muutoksen nähnyt tapahtuvan, aina tunsi itseään.
Muuttaminen tuli kuitenkin yhä vaikeammaksi. Emolla oli jo monta lasta ja hän tahtoi kantaa yhtä selässään, toinen oli hänen käsivarrellaan, kolmatta talutti hän vapaalla kädellään ja loput pitelivät kiinni hänen vaatteensa liepeistä. Mutta heillä oli niin paljon tuiki tarpeellisia esineitä, joita heidän täytyi kulettaa muassaan, että se alkoi käydä melkein mahdottomaksi. Emo kantoi omaa painoansa enemmän, aina hiljaisena ja aina hyvänä. Mutta muuttaa heidän täytyi, jäätikkö pakotti siihen, vaan näin ei voinut jatkua kauan.
Poikakin oli ottanut käytäntöön monenlaisia parannuksia joiden vuoksi oli vaikea muuttaa yhteen kohti asetuttua. Hän oli näet alkanut pitää kotieläimiä. Usein sattui hän saamaan metsästysretkillään jonkun eläimen kiinni elävänä. Milloin oli villi varsa milloin peura; ne hän vei kotiin ja piti niitä nahkahihna-lieassa kodin lähellä. Ellei metsäriistaa sattuisi saamaan, olivat nämä aina käsillä. Ajan kuluessa oli hänellä kesynä kotosalla monta villihevosta paitsi villiraavaita, peuroja ja vuohia. Ja vankeudessa ne yhä lisääntyivät. Susien ahdistellessa niitä öisin, laittoi Poika niille oksista ja risupunouksista aituuksen. Syksyllä teurasti hän useimmat ja kuivasi lihan talvitarpeeksi, mutta kesyimmiksi käyneet ikäänkuin perheeseen kuuluvat säästi hän talven yli. Emo ja lapset syöttivät niille heiniä, joita he kesällä olivat keränneet ja kuivanneet. Puolikesyjä hevosia ja peuroja oli helpompi kuljettaa matkoilla, kantoivatpa ne tyytyväisinä Emon niiden selkään sälyttämiä kuormiakin ja olivat siten hyödyksi. Lapset tulivat pian pienten ketterien hevosten kanssa hyviksi ystäviksi ja heidän päähänsä pälkähti nousta matkoilla ollessa ratsaille niiden selkään.
Muuttokulkue näytti silloin tällaiselta: Poika kulkee etunenässä kivikirveineen aina tarkkaavaisena ja valmiina. Hänellä on yksi ainoa silmä, mutta se näkee kaikki, huomaa kaikki mitä penikulman alalla liikkuu. Hän käy käsiksi suuriin kiviin, jotka ovat hänen tiellään, kääntää ne sivulle ja vierittää jaloin syrjään jatkaen keskeymättä matkaa, katseellaan tarkastellen näköpiiriä. Hänen takanansa tulee Emo taakkoineen, lapset ja koti-eläimet sulassa sovussa, pienimmät ratsastaen suurimmilla. Sataa. Taivaanrannalla näkyy jäätikön viheriä kajastus, joka kylmällä katseellaan pakottaa heidät kulkemaan. Niin, siinä kulkee kivikauden mies omaisineen.
Mutta matkoista tuli viimeinkin loppu. Eräänä vuonna he asettuivat tunturi-ylängölle, josta he eivät taipuneet muuttamaan ja silloin jäätikkö ympäröi heidät.
Tunturi oli useita penikulmia ympärimitaten, tasainen huipultaan mutta niin korkea, että jää ei noussut sen yli vaikkakin levittäytyi kaikkialle sen ympärille. Ja tälle saarelle he jäivät asumaan jääpeitteen kasvaessa ja soljuessa penikulmain laajana ympärillä.
Perhe lisääntyi. Oli jo tyttöjä ja poikia enemmän kuin vanhemmat osasivat laskea, oli enemmän kuin paljon, oli monta. Jokainen oli kuitenkin ihmisenä, yksilönä, enemmän tai vähemmän tunnettu. Emo, joka ennen oli kehittänyt keräilemistaitoaan kokoilemalla mitä sattui, oli nyt oikealla alallaan ja näytti siltä kuin hän olisi tahtonut synnyttää kokonaisen kansakunnan. Joka vuosi, kun lyhyt kesä tuli uudestaan ja tunturisaari kohosi soreana kukkineen ja vihreine lehtipuineen, pisti uusi pellavapää esiin Emon selkäsäkistä.
Vanhemmat lapset varttuivat tuulen ja tuiskun parissa. Pojalla oli jo melkein täysikasvuisia poikia, jotka tarkkoina katselivat tuota jäätikön vihertävää kajastusta taivaanrannalla. Ja sieraimet värisivät tarkkaavaisesti kuten ainakin tulevien suurmetsästäjien.