TULUKSET.

Pojan ja hänen perheensä elämä tuolla pohjoisella tunturisaarella olisi käynyt yhä vaikeammaksi keskellä jäätikköä, yhä ankarammaksi muuttuvien talvien ja yhä lyhenevien sadekesien vaiheilla, ellei Poika olisi uudelleen hankkinut tulta, elettyään niin monta kovaa vuotta sitä vailla.

Mutta kuten hänen koko kehityksensä vastuksista huolimatta oli opettanut ettei olemassaolo parane ennenkuin on nähty kovinta hätääkin, niin ilmestyi nyt tulikin talven sydännä äärimmäisen hädän hetkenä. Se ei tullut salamana, ei putoavina hehkuvina kivinä eikä minään muunakaan taivaasta tulevana tulenmuotona. Poikahan näet eli jäitten keskellä köyhänä ja jumalan hylkäämänä. Hän saavutti tulen taistellen, hakkasi vastakkain kovia kiviä, kunnes sai sen. Ja se päivä jolloin tuo suuri ihme tapahtui, jolloin syttyi tuli hänen käsiensä töistä, oli riemuisa voittopäivä, oikea triumfihetki, joka teki hänet kaikiksi ajoiksi rikkaaksi ja teki hänestä luomakunnan herran.

Poika oli näet tiennyt jo vuosikausia että tulta oli jollain hänelle tuntemattomalla tavalla piikivessä tai ilmassa sen ympärillä. Hän huomasi sen tuoksahduksen halaistessaan liusketta veitseksi tai valmistaessaan suurempia työkaluja. Se oli jotain palanutta muistuttava voimakas haju, joka loihti hänen mieleensä muiston kaikesta siitä mikä sen yhteyteen liittyi. Se toi hänen muistoonsa voimakkaasti hehkuvan tuhan, aarniometsän, poreilevan suomaan ja ukkosen. Ja kaikki tämä läikehti alituisesti hänen mielessään niin, että hän päivät päästään teki tuota piityötä, aherteli kumaraisissaan ja ahneesti, avosuin ja sieraimin herkutellen ahmi siitä lähtevää hajua. Emo huomasi tuon omituisuuden miehessään, mutta hän ei ymmärtänyt sen syytä. Poika vainusi tulta ja koko sen salaperäistä jumalanvoimaa ja hänen ajatuksensa kulkivat teitä, joilla ei Emo voinut häntä seurata. Ja tuli näyttäytyikin joskus, etenkin Pojan kalkutellessa piitä pimeässä. Silloin saattoi kivestä sinkoilla kipinöitä, jotka syttyivät, mutta sammuivat samassa. Ne säihkyivät sateenkaaren väreillä ja säkenöivät tähtinä Pojan käsissä, saattaen hänen ajatuksensa vilkkaaseen työhön.

Mutta kun talvet, jäätikön piirittäessä Pojan kotia, yhä kovenivat, kun luolan ulkopuolella oli pureva ilma ja kaikkialla helisevää ja kireässä pakkasessa halkeilevaa jäätä, kun oli niin kylmä että Emon ja lasten täytyi pysyä majan pimeässä vieri viereen sulloutuneina, monen nahkakerroksen peittämänä, silloin poika joutui samaan mielentilaan kuin missä hän oli ensimäisinä epätoivon aikoinaan. Silloinhan oli kylmä riistää häneltä alastomalta, yksinäiseltä ihmis-rukalta hengen. Ja nyt samoin. Nyt — nyt juuri täytyi tehdä jotain, nyt oli vihdoin mahdoton tehtävä mahdolliseksi.

Hän koetti lähempänä olevaa keinoa, alotti siitä, minkä jo ennestään tunsi: hakkasi kahta piikiveä vastakkain. Päivät pääksytysten istui hän majansa sisäänkäytävän suulla sekä talvisen hailakan auringon valossa että lumipyryssä kiireestä kantapäähän karhuntaljoihin käärittynä ja löi lyömistään piikiviä yhteen. Hän ei suonut itselleen koskaan lepoa, löi ja murskasi toisen pii- ja harmaa kivipalasen toisensa jälkeen ja näki niiden savuavan purevassa pakkasilmassa. Hän istui kivikasojen keskellä uupumatta ja ahersi aamuhämärästä alkaen siksi kunnes entistään kaukaisemmalta näyttävä aurinko kutistuneena ja kylmänä kuin jäämöhkäle oli päässyt ratansa päähän ja vajosi taivaanrannalla äärettömien lumi-aavikoitten taa. Yö tuli, revontulet syttyivät ja suuret värisevät tähdet tuikkivat, maja peittyi lumeen ja ainoastaan tumma aukko, jonka majassa olevien lämpö sulatti, osotti siellä olevan eläviä olentoja.

Lauma peuroja riensi ohi narisevalla lumella, kapsavin kavioin. Ne painoivat huurteisen turpansa maata vasten ja päästivät kuuluville ihmeellisen onton kurkkuäänensä — rau —, se oli heidän kieltään. Revontulet loimusivat liekehtien ja räiskyen jäätikön yllä. Kautta taivaan kuului niiden salaperäinen ääni kuin mieletön hiljainen kolkko nauru. Otava vilkutti sumuisessa avaruudessaan, kirkastui silloin tällöin ja himmeni taas kuin olisi kaste laskeunut sen tähdille.

Mutta seuraavana päivänä istui Poika jälleen majansa sisäänkäytävällä ja löi kiviä vastakkain, epätoivoisena ja väsymättömänä mutta ilmeettömin kasvoin. Sieramet ainoastaan värähtelivät. Hän pysyi lämpimänä mielettömässä työssään ja se näyttikin olevan ainoa hyöty mitä siitä lähti. Emo-parka luuli jo miehensä kylmän noitumaksi.

Mutta Poika ei lopettanut. Koska siinä kerran oli tulta, täytyi se saada siitä irtikin. Tulen täytyi olla jossain kivessä ja vaikka hänellä olisi niin kirottu onni että se olisi vasta maailman viimeisessä kivessä joka hänen käteensä joutuisi, niin täytyisi sen sittenkin löytyä. Kiviä riittäisi murskattavaksi silloin tosin tuhansiksi vuosiksi ja hän ehtisi tulla vanhan vanhaksi, mutta hänen täytyi löytää oikea kivi ja tuli. Kun hänen kivivarastonsa oli käytetty, hankki hän uusia, laahasi kaikki läheistön irtonaiset kivet kotiin ja kalkutteli ne rikki. Niin kului sekin ankara talvi.

Kesällä keräsi Poika kotiin kiviä kautta koko tunturisaaren, hän otti jokaisen irtokiven ja keräsi niistä kokonaisia vuoria luolan eteen. Sinä kesänä ei hän tehnyt paljon muuta kuin kuleksi kylmässä rankkasateessa ja kuletti kotiin kiviä, kiviä ja taaskin kiviä eikä Emokaan enää voinut pidättää kyyneleitään. Hän keräsi lasten kera ruokavaroja keräämistään, ja saarella tuskin enää olikaan mitään syötäväksi kelpaavaa. Kesyjä eläimiä kun ei enään ollut — niin mitenkähän lopultakin tulisi käymään? Pojan metsästysaseet olivat käyttämättä ja kun Emo katsahti häneen kosteine silmineen, loi hän Emoon ilmeettömän katseen. Poika ei ollut enään entisensä näköinen. Kasvot olivat käyneet ryppyisiksi ja kuoppaisiksi. Kiven siruja ja tomua oli hänen hiuksissaan ja hänen tulisena ja kiihtyneenä säkenöivän silmänsä ympärillä. Tyhjä silmäreikä oli täynnä multaa ja likaa. Ja samoinkuin Emo, ajatteli Poikakin toisinaan, että hänen sielunsa oli jäässä.