He näkivät kuopasta tulen loimun ja vetäytyivät peloissaan taaksepäin. Vasta viikkokausien jälkeen rohkaisivat Pojan pojat itsensä ja peittivät mullalla kivimajan, jonne vanhus oli mennyt.
Mutta se tulenvalo, jonka he näkivät, oli Pojan sytyttämä. Kolme vuorokautta ajatuksissaan oltuaan hapuili hän vanhoilla sormillaan tulukset, löi tulta ja hän näki:
Voimakas yliluonnollinen valo ympäröi hänet. Hän on olevinaan keskellä elävien metsää. Maanpinta on karkeahuokoista nahkaa joka kasvaa siellä täällä karvaa ja joka on paikoin kovettunut musta- ja valkea-juovaiseksi sarveksi. Mäet ja poimuttelevat laaksot osottavat, missä maan pinnan epätasaisuudet ovat ja nahan alla kulkee peninkulmain pituiset kylkiluut ja tasangolle on siroitettu vanhoja, halenneita luu-möhkäleitä. Verilammikon rantasora onkin yhteen kasattuja ihmishampaita ja lammesta kohoaa sormimättäitä, alkaen pienoisista, vielä avautumattomista lapsenkäsistä aina vankkoihin, avoimiin miehen kouriin. Mutta puut metsässä, joka tiheänä ulottuu niin etäälle, että se viimein näkyy vain punervana usvana, ovatkin haaraisia jäseniä, rungot ovat silmiä täynnä ja latvoina on pitkiä, alas riippuvia ihmishiuksia. Kaikki eivät ole samanlaisia. Toisten pinta on valkoinen ja punainen, niin että voi erottaa sen alta siniset suonet; niillä on vihertävät silmät ja tuuheat, punaiset latvat. Toisilla on ruskeampi kaarna, tummemmat silmät ja musta latva. Mutta metsä on niin äärettömän suuri, ettei yksityiskohtia juuri huomaakaan.
Metsä tekee sanoin selittämättömän jättiläisvaikutuksen vaikkeivät kaikki puut olekaan samaa sukua tai saman ikäisiä. Siinä on miehisiä puita rystyisine oksineen ja voimakkaine vatsoineen ja rinnalla kohoaa hienoja, herkkiä neitosia, joitten tuuheat hiukset leviävät yli ruumiin väristen kuin kevätkoivu. Pienokaiset kasvavat alhaalla, näkee ainoastaan niiden maasta puhkeavat pyöreät päät.
Jotkut puut ovat vanhoja, kumartuneita ja täynnä vakoja; ohuesta latvasta rustoiseen tyveen asti peittää niitä harva, aivan valkoinen suortuva-kerros. Toiset taas ovat pienoisia, vastasyntyneitä lapsellisia puita, joita peittää maidonvalkoinen hipiä ja lyhyitä oksia verhoaa vaalea nukka.
Haaraisine juurineen yhtyvät puut maassa, mutta muuten on niillä melkein kaikki elimet itsekullakin erikseen. Paitsi silmiä on rungoissa yksi tai useampia korvia, oksien välissä ammottaa suu ja sieraimia on ylt'ympäri puuta. Mutta hengitys on yhteinen. Koko metsä hengittää kuin kuumetautinen ja maan alla ja kautta kaikkien puitten, ylempiin oksanhaaroihin asti huomaa yhteisen suonen tykinnän jonka tahdin näkee koko luonnossa, se on säännöllistä, melkein huomaamatonta nousua ja laskua koko ajan. Voimakas sydän lyö syvällä maan sisällä. Ilmakin on yhteinen. Koko metsässä on huumaava hien haju.
Niin kauas kuin silmä kantaa — ja ilma onkin niin kirkas että voi nähdä satojen penikulmien päähän — leviää metsä lihanvärisenä ja ääriä vailla. Joissakin paikoissa on metsässä varjotäpliä, sekä lähempänä että kauempana ja varjot näyttävät olevan määrätyn suuruisia, soikean muotoisia ja ne kulkevat yli seudun. Poika, joka on metsässä vanhana, käsnäisenä kantona lahoine silmineen, koettaa katsella ylöspäin ja löytää syyn mistä varjot lähtevät. Hän näet huomaa useita litteitä, kampelamaisia jättiläisolentoja, jotka leijailevat ylhäällä avaruudessa, kuvastuen punaista taivasta vastaan. Yksi on lähempänä ja se leijuu kuten joku penikulmain pituinen, soikea kappale metsän yläpuolella äärettömän korkealla. Mikä se on? Sitä hän ei voi erottaa, mutta se näyttää soljuvan eteenpäin ja koko ajan näyttävät sen ohuet ja läpinäkyvät kyljet lepattavan ja lainehtivan alkupäästä loppupäähän päin, kuten kampelan evät, ja se uudistuu yhä. Tämä lentävien, soikeitten olentojen ääretön suuruus tekee metsän ja kaiken muunkin maan päällä matalaksi ja pieneksi. Mutta taivaan punavalo kiinnittää katseen ylemmä ja pian nekin näyttävät tomuhiukkasilta ilmassa, sillä taivas kaareutuu äärettömiin avaruuksiin.
Koko avaruus on ihanan aamuruskon värinen, se on se lähde, josta kaikki vanhat tarut elämän auvosta ovat lähtöisin.
Lähellä on aurinko, mutta se ei häikäise, joten voi nähdä sen ihmeellisen kaasu-ruumiin lepäävän rehevänä pallona laajeten ja supistuen, mutta kuitenkin pysyen koossa kuten mehiläisparvi kesäpäivänä. Ylt'ympäri sitä kulkee monta planeettaa säännöllisiä ratojaan ja taka-alalla kertovat tähtitarhat lukemattomista auringoista, jotka risteilevät siellä yksinään, mutta samojen onnellisten lakien mukaan. Sinisiä ja keltaisia taivaankappaleita on niin lähellä, että voi nähdä niiden maailman osien rajat. Linnunrata, joka on biljoonien penikulmien päässä, uiskentelee kevyitten pilvien tavoin avaruudessa.
Mutta kaikkein ylinnä, keskitaivaalla, leijuu tähtisumu, jonka suunnattoman suuret, loistavat kiehkurat muodostavat jonkunlaisen pyörän, joka peittää neljänneksen taivasta. Se pysyy aina siinä elävienmetsän yläpuolella ijäisen pyörimis voiman merkkinä…