Kipinä sammui ja Poika oli yksin pimeydessä. Hauta sulkeutui tiukasti hänen ympärilleen. Se oli ahdas ja yksinkertainen kuten ne ensimäiset kivihökkelit, joita hän alastomana ja yksinään talven selkään jäädessään oli kyhännyt.
Aika kului ja hän näki vielä. Kivien lomissa oli aukko ja siitä hän näki palasen tähti-taivasta. Ja hän tunsi lopuksi syvintä iloa saadessaan levätä lapsuutensa tähtitaivaan alla oman maansa mustassa mullassa.
Otava siinä hänen yllään loisti. Se vilkkui sumuisesti, vuoroin avaten kaikki tähtisilmänsä, vuoroin himmeten, kuin kaste olisi sille laskeutunut.
POJAN JÄLKELÄISET.
Pohjolan kansa lisääntyi. Jäätikön levetessä lisääntyivät Pojan ja Emon jälkeläiset jakautuen lukuisiin perheisiin ja pikkuheimoihin, jotka asuivat kaikkialla tunturisaarella säilyttäen edelleen heimovanhempainsa elintavat.
Alussa peri jäätikön kansa entisten metsässä asuvien heimolaistensa veren. Pojan pojat tekivät retkiä etelään metsäkansan luo tuoden sieltä itselleen vaimoja. Heidän poikansa tekivät samoin ja senjälkeen oli kansan tapana, että jäätikön nuorukaiset, miehen ikään päästyään, suorittivat miehuuskokeensa hankkimalla metsäseuduista itselleen puolison. Nämä partioretket suoritettiin aina keväällä ja silloin vallitsi voimakas juhlatunnelma, josta lapset uneksuivat, jota vanhemmat säilyttivät ihanana muistona. Paitsi nuorten neitosten tuontia, veivät nämä retket morsianten omaisten yhteyteen, olipa ruuassakin tervetullutta vaihtelua. Heimon kesken kerrotaan hupaisia taruja naisten ryöstöistä ja sitä seuraavista aterioista, jolloin juhlahumussa saatettiin syödä morsiankin, jonka jälkeen, jottei tarvinnut tyhjin käsin palata kotiin, täytyi suorittaa koko retki uudelleen. Vieraassa ympäristössä katosi arkuus.
Mutta kun nuoret miehet olivat palanneet takaisin jäätikölle metsä-neitosineen, pidettiin näitä hyvänä, osaksi heidän erikoisuutensa vuoksi, osaksi siksi että heistä tuli oivallisia äitejä. Ja tuo melkein itsetiedoton irvistys, jolla heitä lähestyttiin ikäänkuin syödäkseen heidät, muuttui siten tarkottamaan hyväilyä ja omistamis-iloa.
Matkat yhä laajenivat jäätikön levitessä. Saattoi kulua kokonainen vuosi, ennenkuin tapasi etelän metsäläisiä ja ennätti palata naisineen takaisin kotiin. Ja siksipä alkoi tapa unohtua. Sitä paitsi hävisi tapa siitäkin syystä, että jäätikkö-kansa oli aikojen kuluessa kasvanut niin suureksi, että eri perheitten nuoret olivat toisilleen siksi vieraita — vaikkakin olivat sukulaisia — joten saattoi herätä molemminpuolinen mieltymys, joka johtaa nuoret ihmiset yhteen. Kaikella on aikansa. Naisten ryöstöt alkoivat jo olla entisaikain töitä. Pojan jälkeläiset ja hänen esi-isänsä kuuluivat jo kahteen toisistaan kokonaan eroavaan ihmislajiin. Kerrottiin yhä tarumaisempia juttuja aarniometsäin tummista, ihanista tyttäristä, mutta ne jotkut harvat, joita sieltä vielä joukolla haettaessa saatiin, olivat myskin hajuiset eivätkä miellyttäneet jäätikön kansaa. Toista on haaveilla niin, että vesi kielelle herahtaa, toista vastenmielinen todellisuus. Ja kun etäisyys ja aika olivat vihdoin erottaneet nämä kaksi kansaa toisistaan, pidettiin vähintäkin halua omistaa joku noista villi-naisista suorastaan rikoksena. Mutta sensijaan tarut, joille kaipaus vielä siipiä antoi, muodostuivat yhä ihanammiksi, ja lopulta kasvoi niiden ympärille kokonainen maailma.
Siten syveni kuilu syvenemistään näiden kahden kansan välillä, jotka jäätikkö oli erottanut. He eivät muistuttaneetkaan enään toisiaan. Ero sen oli vaikuttanut auttamattomasti. Alkukansa, joka aina sai siirtyä, oli pysynyt samana, jotavastoin Poika, joka ei tahtonut taipua, oli muuttunut toiseksi ja jättänyt jälkeläisilleen perinnöksi muuttuneen luonteensa. Metsäläiset pakenivat aina talvea, kulkivat yhä etelämpään voidakseen viettää entistä elintapaansa ja tämä väistyminen tuli kerran, heidän samalla tullessaan yhä monilukuisemmiksi, viemään heidät kaukaisille maan äärille ja levittämään heidät kaikkiin maan-osiin. Mutta Pojan heimo jäi Pohjolaan. Se sai mukautua yhä vaikeampiin olosuhteisiin, jotka pakottivat sitä paikallaan pysyen kehittymään. He eivät enään edes muistuttaneetkaan noita alastomia, huolettomia villejä, joista he olivat lähtöisin. He olivat toisia ihmisiä.
Vaivaloinen metsästys-elämä jäätiköllä loi Pojan pojat suuriksi ja vahvoiksi kuin karhut. Vaatteet tekivät tarpeettomiksi heidän ruumiinsa karvapeitteen, nahoilla verhotusta ihosta tuli valkea ja punertava. Alituisen kostea ilma vaalensi hiukset ja ennen niin suljettuihin silmiin loivat jäätikön luolat, taivaanrannalla kajastava jää ja taivaan sini oman avoimen värinsä.