Ja koko heidän olemuksensa oli toisenlainen kuin kaukaisten esi-isien. He eivät enään metsäläisten tavoin hävittäneet asuinsijojaan ja asettuneet taas toiseen, suotuisempaan paikkaan, heidän elinehtonsa vaativat ensin tarkoin punnitsemaan asioita ja sitten, ajan tultua, tarttumaan tarmolla työhön. He eivät eläneet huolettomina nykyhetkessä, aarniometsäin ikuisen kesän lumoissa, heidän täytyi muistaa tulevaisuutta, ajatella eteenpäin, jos aikoivat kestää eri vuodenaikoja. Alkukansan hillittömän intohimoisuuden sijasta oli heillä sellainen itsensä hillitsemistaito, että sitä saattoi luulla kylmäverisyydeksi.
Se teki heidät suljetuiksi ja raskasmielisen näköisiksi, eikä heidän asunnoistaan kajahdellut sellainen sirkutus kuin metsän lehtimajoista. Mutta elämän ilo ja vilkkaus piili heidän luonteensa syvyydessä, olipa siellä vahvistumistaan vahvistunutkin. Tässäkin suhteessa muistuttivat kaikki Poikaa, jonka levollisuudesta läpi koko elämän kerrottiin taruja polvesta polveen, mutta samoin kertoeltiin siitä rajusta kiivaudesta, millä hän parina kertana käytti jättiläisvoimiaan. Sanottiin ettei kukaan ollut koskaan nähnyt Pojan nauravan ja kuitenkin tiedettiin varmasti, että hän nautti olemassa-olostaan enemmän kuin kukaan muu. Mutta hän olikin kuolematon. Jäätikkökansa ajatteli tuota tois-silmä-vanhusta yhä hämärämmin kunnioituksen tuntein. Kaikki häneltä periytyvä oli pyhää. Hänestä kaikki polveutui.
Se elämä, jota tunturisaarella elettiin monen, monen sukupolven aikana — vuosi-tuhansien vieriessä — oli aivan Pojan ja Emon, noiden ensimmäisten esivanhempain elämän kaltaista ja kaiken tulikin pysyä samanlaisena.
Miehet valmistelivat aseitaan ja harjoittivat metsästystä. Tässäkään ei tapahtunut muuta muutosta, kuin että riista tuli yhä harvinaisemmaksi ja sitä täytyi etsiä yhä kauempaa. Silloin alkoivat kaikki perhekunnat pitää kesyjä peuroja, jotka silloin teurastettiin kun metsänriistaa ei saatu. Tärkeimpänä riistana oli mammutti, jonka kanssa jo aikoja sitten oli rikottu rauha ja jota pyydettiin luolista heittokeihäillä. Niitä oli ikävä kyllä vaan niin vähän ja usein sai kulkea penikulmittain jäätikköä etäisille tunturisaarille ennenkuin niitä löysi.
Merkkitapauksena pidettiinkin sitä päivää, jolloin metsästäjät kauan poissa oltuaan palasivat kertoen saaliistaan. Silloin raikui kautta koko saaren riemuhuutoja; mammutin hampaalla toitotettiin ja ilo oli ylimmillään. Merkkihuudot kaikuivat kaikkialla, mutta etenkin siinä perhekunnassa, johon onnellinen mammutin jälkien ensimäinen löytäjä kuului. Silloin läksivät kaikki, jotka suinkin kynsille kykenivät; kulkivat jäätikön poikki yhden tai useamman päivämatkan päähän sinne missä mammutti oli. Heillä oli myötä tulta ja nahkoja telttoja varten ja mammutin ympärille muodostui kokonainen leiri ja siinä pidettiin sellaiset lihan syömingit ettei sillä ollut mitään määrää. Nuo onnelliset jäätikköläiset, jotka riemuitsivat siinä mammutin ympärillä, olivat itse teurastetun näköisiä, niin verissä he olivat kiireestä kantapäähän. Nahat heitettiin yltä ja ilkialastomina pistivät he päänsä jättiläis-eläimen höyryäviin sisälmyksiin. Kullakin heistä oli kädessä vasta tehty, vielä salamalta tuoksuva piiveitsi, Naiset nostivat vaatteensa niin että ne olivat renkaana kaulassa ja he juoksivat kiireisinä äännellen edestakaisin nuotion ja mammutin ruumiin väliä. Silloin saattoi tapahtua merkillisiä seikkoja, mutta mammutin teurastuksessa oli kaikki luvallista.
Juhla-ateria alettiin mammutin lämpimästä mahalaukusta, joka oli täynnä puoleksi sulanutta ruokaa. Siellä oli kasottain lehtikuusen neulasia, sammalta, ajuruohoa, kaarnaa ja marjoja, kaikki paahtuneena ja herkullisena, maha-happoon sekaantuneena liemenä, joka melkein juovutti nuo kasviruokiin tottumattomat ihmiset. Tämä ruoka oli ollut vanhan Tois-silmän lempiruokaa hänen vanhuuden päivinään. Hänellä oli tapana sanoa, että se johti hänen mieleensä hänen nuoruutensa viheriät aarniometsät. Joka mammutin teurastuksessa säästettiin suuri osa mahalaukkua sisuksineen. Se uhrattiin Pojan hautakummulla kotiin palattua. Vanhat metsästäjät tiesivät kertoa iso-isäinsä kuulleen taas omilta iso-isiltään Tois-silmän mammutinmaha-rakkaudesta. Siihen vielä lisättiin merkillisenä muinaistaruna että jäätikkökansa Pojan, hänen poikainsa ja poikainsa poikain aikana oli niin harvalukuinen, että se kaikkine perheineen töin tuskin jaksoi syödä yhden mammutin kerrallaan. Se oli siihen aikaan. Nyt sensijaan saattoi koko jäätikköheimo, jos se oli yhdessä paikassa koossa, syödä ilman vähintäkään vaivaa yhtä monta mammuttia kuin yhden miehen käsissä oli sormia, vieläpä sai kaikki varpaatkin ottaa lukuun.
Laulut ja tarut, menneet ajat ja aikain vaiheet kertoeltiin tällaisina suurina mammutti-juhlina, jolloin liha-humala irrotti kielen kannat ja kauhistava kalmanpainajainen siitti mieliin villejä unia. Juteltiin kernaasti ja perin pohjin jännittäviä kertomuksia siitä taikka tästä mammutista, joka oli tullut hulluksi ja tallannut metsästäjän kuoliaaksi. Se olikin julkea mammutti, joka ei ollut suonut nälkäisille ihmisille mitään. Ja kun oltiin oikein kylläisiä, niin kylläisiä, että viimeinen pala ei tahtonut enään kurkusta alas painua, vaan voiteli kielenkantaa, silloin kääntyi puheenaihe itsestään kaskuilemaan siitä suuresta yliluonnollisesta mammutista, jonka oli vain nähnyt Jumala ja jokaisen iso-isä. Tai sattui niinkin — etenkin jos oli syöty munuaisia — että kerrottiin miten joku oli itse sen nähnyt jäätiköllä jonain talvi-yönä. Se oli ollut äärettömän vanha uros; sen kulmahampaat olivat ulottuneet revontuliin asti ja sen turkki oli ollut niin iän vaalentama, että se oli ollut valkoinen kuin lumimyrsky. Mutta se oli ollutkin itse isä-mammutti ja se ennusti nälänhätää. Ja jos kellä oli ennen aavistamattomia runoilijan lahjoja, tulivat ne kyllä esille tällaisilla mammutti-ateriolla ja suusta suuhun kulki monen monta laulua, joissa kuvastui nuotio-herkut, jäätikön paistin käry ja taivaalla tuikkivat tähdet.
Heimo ei palannut kaadetun mammutin äärestä ennenkuin se oli käytetty aivan sananmukaisesti nahkoineen, karvoineen. Jos lihasta jäi jotakin syömättä, vietiin se viipaleiksi leikeltynä kotiin ja savustettiin. Villaa käytettiin vaatteiksi ja majojen sisustukseen, luille, suolille ja suonille oli omat käyttöpaikkansa, kaikki oli tarpeen. Ja kun kaikki oli koottu ja kuljetettu kotiin, alkoi tavaran jako. Se oli suuri työ, sillä jokaisen saarelaisen tuli saada jotain eläimestä, joko enemmän tai vähemmän, tarkkojen ennakkomääräysten mukaan. Jäätikköläiset olivat täten aina saaliin jakaneet niiltä ajoilta asti, jolloin Poika-vanhus itse toimitti teurastuksen ja piti huolta siitä, että kukin sai yhtä suuren osan. Sellaista oli ollut silloin, mutta nyt teki sen vaikeaksi jäätikkökansan lukuisuus, olipa aivan mahdotonta suorastaan jakaa. Se täytyi nyt toimittaa suhteellisesti. Oli määrättyjä rikkomattomia lakeja, joitten mukaan jaon tuli tapahtua, mutta heimon kasvaessa täytyi lakeja tulkita uudelleen ja lopulta se oli niin vaikeata, että ani harva oli niistä oikein selvillä. Ensiksi sai osansa saaliin onnellinen löytäjä. Hänelle kuului toinen suurista torahampaista, josta hän sai oivallisen torven tai uusia erinomaisia heittokeihäitä. Toinen kuului Tois-silmälle ja se uhrattiin hautaan mammutin sisälmysten ynnä muun hyvän kera. Liha sekä muu osa eläintä jaettiin ankarien sääntöjen mukaan, niin että se heimo, jonka osalle teurastus lankesi, sai suurimman osan. Loppu jaettiin sukulaisuus-suhteitten mukaan, kunnes jokainen saaren perhe oli saanut osan saaliista, joskin se osa saattoi olla aivan pieni. Suosituin oli tietysti Garm-suku, joka polveutui Pojan-esikoisesta ja jolla oli oikeus ottaa vastaan Tois-silmälle kuuluvat uhrit. Yhdestä ainoasta mammutista, joka tosin oli pian syöty, riitti yhdelle perheelle työtä moneksi vuodeksi ja koko saarelle suurimmaksi osaksi talvea, niin paljon sillä oli villoja, suolia ja suonia punottavaksi. Ihmeellisen paljon sellaisessa eläimessä olikin, olkoonpa vaan että se oli mahtavan suuri, mutta kaukana jäätiköllä näytti se vain hyttysen kokoiselta.
Paitsi tuota suurta Pohjolan elefanttia pyydystivät miehet hienovillaista sarvikuonoa, peuroja, myskihärkiä, jääkarhuja ja monia pienempiä eläimiä, kettuja ja jäniksiä, jotka asustivat kallioilla tai kuljeskelivat niiden välillä jäällä. Metsästysretkillä seurasi jäätikköläisiä koirat, joista Pojan ajoista asti oli kehittynyt kokonainen kesy koiralaji. Se oli nyt sotajalalla entisten villien sukulaistensa kanssa, jotka oleskelivat susien parissa ja sekaantuivat niihin. Kotonakin oli koirista hyötyä. Ne vartioivat porolaumoja ja estivät niitä karkaamasta saarelta.
Kun miesten metsästys ja ase-työt on mainittu, olikin koko heidän elintapansa aivan samanlaista kuin kantaisän, Pojan, aikana ja siitä oli kuitenkin kulunut lukemattoman monta sukupolvea. Asuntoina olivat samat maakuopat, joita suuret harmaakivimöhkäleet suojasivat, vaatteina samanlaiset pureskelemalla pehmennetyt ja rasvalla parkitut nahat ja samalla tavalla ne kiinnitettiinkin pitkin poronnahkahihnoin. Oli mahdotonta ajatellakaan mitään muutosta, sillä koko järjestyshän oli Pojan luomaa, eikähän heillä muuta ollutkaan. Mikä hänelle kelpasi, se kelpasi kyllä hänen lapsilleenkin ja muuttui tavaksi koko hänen suvulleen.