Eräs seikka oli, jota Poika tuskin oli tullut ajatelleeksi eläessään: se näet, että heidän lukumääränsä tulisi niin suureksi tunturisaarella. Olihan saari tosin suuri, monen päivämatkan laajuinen joka suunnalle, mutta aikain kuluessa oli heitä sittenkin tullut liian paljon. Ja yhä enemmän tuli. Lapsia vallan kuhisi maassa. Heitä oli asumusten ympärillä niinkuin kärpäsiä rikkaläjällä. Kun useampain perheitten lapsia kokoontui oli heitä kokonainen suuri lauma, joka tulvaeli saarta poikki ja pitkin ja joka yksinäiselle aikaihmisellekin saattoi olla vaarallinen sivuutettava. He tahtoivat ruokaa ja kun heitä oli paljon yhdessä, ilmoittivat he irvistellen että heille kelpasi mikä tahansa. Ja jos sattui niin että kulkijan omia pienokaisia oli joukossa ja ne näyttivät isälleen hampaitaan siltävaralta ettei hän sieltä joukosta tuntisi omaansa, saattoi se tehdä isän mielen apeaksi.
Mutta oli muitakin syitä jotka mieliä masensivat kuin ruuan hankinta noille liiankin monille suille. Ruoka ei ollut kaikille tasan jaettu, vaikka he kaikki olivatkin tasa-arvoisia. Jo tämä seikka esti toisia kehittymästä vapaasti. Tämä ja monet muut sisäisetkin syyt, etenkin kanta-isän muistoon suhtautuminen, alkoivat taakan tavoin ahdistaa jäätikköläisiä. Pojan säännöt, joiden tarkotuksena alkujaan oli suojella kaikkia, alkoivat nyt estää yksilöitten ja siten koko saaren kansan kehitystä. Kanta-isän palvelus joka vähitellen oli tullut käytäntöön, yhdisti tosin kaikkia yhteen, mutta se esti myös heidän kehitystään. Pojan hautakumpu oli kaiken keskuksena, eikä toisin voinutkaan olla. Mutta yhä kasvava vääryys oli siinä, että yhdellä ainoalla suvulla, Pojan esikoisesta Garmista polveutuvalla, oli luonnollinen etu-oikeus johtaa kaikille yhteistä palvelusta. Tämä suku vartioi Pojan hautaa ja vastaanotti hänelle tulevat uhrit.
Ei kukaan uskonut että Tois-silmä, kaikkein isä, voisi olla kuollut. Eihän kukaan ollut häntä murhannut, eikä mikään tapaturmakaan häntä saattanut päiviltä pois kuten muita ihmisiä. Hän oli vaan mennyt majaansa koska itse tahtoi ja oli sitten jäänyt sinne. Monet väittivät nähneensä hänet vielä miespolvia sitten, olipa niitäkin, jotka olivat nähneet joskus tulen loistavan kummusta. Vanhus eli siis vielä ja tietysti hän tarvitsi ruokaa, eikä paraskaan pala ollut hänelle liian hyvä. Sitä ei pidetty minään että Garmin suku, joka vartioi hautaa ja otti uhrit vastaan, nautti itse niistä joko salaa tai julkisesti, sillä ajateltiin että se, mitä perhe sai, koitui asianomaisellekin. Eikä kukaan myöskään mielestään kärsinyt vääryyttä luopuessaan saaliinsa toisesta puolesta. Mutta viime aikoina jäi metsästäjälle itselleen tuskin kymmenettä osaa. Metsästettiin melkein suorastaan toisille. Ja Garmin jälkeläiset tahtoivat vallita muillakin aloilla kuin saaliinjaossa ja heillä oli tukenaan tuo haudalle omistettu kunnioitus-pelko. Heillä oli valta. Tuli ja sen alkulähde oli heidän hallussaan.
Tietysti joka perheellä oli oma nuotionsa jota hoidettiin ja pidettiin vireillä mitä suurimmalla huolella. Ja vaikka siihen niukkoina aikoina oli viimeinen talinpala käytettävä, ei sitä saanut laskea sammumaan. Jos se sittenkin pääsi sammumaan, ei ollut muuta neuvoa, kuin hakea sytty emä-roviosta, jonka ukkovanhus itse oli sytyttänyt ja jonka jälkeläiset omistivat. Itsestään oli selvä, etteivät he tulta antaneet ilman runsasta korvausta tai muita velvoituksia. Garm-suvussa oli kehittynyt hienon hieno halu pitää huolta omasta edusta, eikä se suinkaan perintönä kulkiessa vähentynyt. Paitsi pyhää roviota oli heillä tulikivikin, niin ettei heille puutetta tullut. Heidän tulensa oli aina turvattuna, vieläpä jos roviokin pääsi sammumaan, hehän tunsivat tulen salaisuuden. Jotkut sanoivat Tois-silmän ilmoittaneen salaisuuden vanhimmalle pojalleen ja jättäneen hänen tehtäväkseen tutustuttaa muut siihen, mutta että Garm olikin nähnyt hyväksi säilyttää sen itselleen; toiset väittivät Pojan ottaneen kiven hautaansa kanssaan ettei kukaan sitä saisi, mutta että Garm oli rikkonut haudan rauhan ja ottanut sen itselleen. Miten sen asian laita lieneekään ollut, se vaan tiedettiin, että tuo ihmeellinen kivi oli Garm-suvun hallussa. Se kulki isältä pojalle suorassa polvessa eikä sitä ollut kukaan nähnyt paitsi joka sukupolven esikoista. Ja kiven sanottiin omistavan kaiken mahdollisen yliluonnollisen voiman. Sitäpaitsi sitä ei ollut vielä koskaan käytetty rovion sytyttämiseen, emä-roviohan oli palanut herkeämättä Pojan päivistä asti.
Jäätikkökansa alistui nöyrästi Garm-suvun valtaan Ukko-vanhuksen vuoksi. Mutta tästä esi-isän palveluksesta oli seurauksena että kaikki se mitä suvut säilyttivät traditionina Tois-silmän elämästä ja tavoista, oli pysyvä sellaisena kautta aikojen ja tässä kulkivat garmilaiset kaikin voimin etunenässä. Ei mikään ollut sallittua, mikä ei kuulunut traditioniin, mistä ei voinut sanoa, että niin oli vanhus tehnyt. Kaikkiin yksinkertaisimpiinkin tapoihin, joihin aikoinaan välttämättömyys oli pakottanut, vaikkakin ne olivat Pojan alkuunpanemat, liitettiin pyhä, syvempi merkitys, joka esti yrittämästä mitään uutta, joka olisi saattanut helpottaa elämää. Seurauksena tästä oli, että jokapäiväinen elämä jäykistyi ja tuskin uskallettiin liikkua, ettei rikottaisi pyhyyttä. Vähitellen sammui yksityisten metsästys-ilokin. Mutta ei ollut mitään pelastuksen mahdollisuutta siitä, mikä kunkin mielestä oli välttämätöntä. Eihän voinut tulla kysymykseenkään, ettei joku myöntäisi kanta-isän haudalle sille kuuluvaa kunnioitusta; sehän oli kunkin oman sydämen luonnollinen ilmaisu. Eikä sitä aikonut Garm-sukukaan ja se vahvistautui säilyttämään hurskasta tapaa syömällä ahkerasti mammutin sisälmyksiä, joita kansa uhrasi Tois-silmälle.
Sillä kannalla olivat asiat ja sille kannalle ne jäivät niinkauan kuin jäätikkö liukui eteenpäin ja siihen kului aikaa. Taivaalle ilmestyi vieraita pyrstöniekkoja tähtiä ja hävisi jälleen jättäen ihmisten mieliin salaperäisen kauhun. Sukupolvi seurasi toista; rikkaläjiin asumusten lähelle kerääntyi kerros hiiliä ja luita toisensa jälkeen. Miehet jotka muistivat lapsuutensa päivän selvästi, näkivät omien lastensa kasvavan ja tuutivat nyt heidän pienokaisiaan, jotka taas tulisivat kokemaan saman. Ja yhä vielä valmistelivat jäätikköläiset kirveitään ja rakensivat maahan kivimajojaan, aivan samanlaisia kuin hämärä, mutta horjumaton muistotieto kertoi kanta-isän tehneen. Iät ja ajat kuluivat ja elämän harmaa pimeys sulki samentaen mielet.
Jäätikkö puhui omaa salaista kieltään tunturisaaren ympärillä kuten se oli vuosituhansia puhunut kumisten ja teutuen jään alaisissa rotkoissa, ja maan alaisten vesien hioessa tunturien seiniä. Mutta kukaan ei sitä kuullut, ne äänet olivat vanhoja, korva oli niihin tottunut.
Jäätikön miehet olivat jäähänsä sidotut, vaikkeivät he sitä itse edes tienneet.
Mutta heidän kulkiessaan metsästysretkillään ja traditioiden kietomissa vapaaehtoisissa kahleissaan, tuli naisten puolelta, ihme kyllä, monta parannusta itsestään, huomaamatta aikaan. Ei kenenkään mieleen johtunut tehdä heitä miesten yhteiskuntalaeista osalliseksi. Ne olivat välttämättömyyden ulkopuolella ja oli heillä siten täysi vapaus. Tosin ei naisilta puuttunut heidän omia pikkutapojaan. Ne olivat ehkä vieläkin horjumattomammat kuin miesten tavat, sillä ne oli luonut tottumus eivätkä he itse. Mutta koko naisten suvulla oli hämärä, levollinen unhoittamisen taito, joka oli läheistä sukua etelämaalaisten aarniometsä-luonteelle ja se salli monen seikan kulkea päivän toisensa jälkeen aivan silmien sivu sitä huomaamatta. Ei mikään ole epänaisellisempaa kuin olla erilainen kuin muut, saattaapa käydä niinkin, että uuden vastustaminen luetaan rikokseksi.
Jokapäiväisessä elämässä olivat naiset seuranneet Emon tapoja ja askartelivat ahkerasti punoustöitten ääressä, keräilivät aineita ja tietysti ennenkaikkea puuhailivat lastensa kanssa. Uskokaa pois että niitä kannettiin selässä kotona majassakin, vaikkei enään vaihdettukaan asuinpaikkaa, sillä niin oli Emokin tehnyt. Kesäisin keräiltiin jyviä ja kaikenlaista saarella kasvavaa ja syötäväksi kelpaavaa ja talvisin punottiin lankaa ja palmikoitiin vaatteita — sehän kaikki oli jo iänikuisen vanhaa.