Mutta nyt valmistelivat naiset saviruukkuja ja polttivat niitä tulessa. Oliko Emokin tehnyt niin? Ehkä, ehkä ei. Naiset olivat sivelleet koriaan savella kunnes yksi koreista, joka oli ripustettu tulen päälle kuivamaan, oli palanut niin, että savi oli enään jälellä; se oli ensimäinen ruukku. Siihen oli syynä huolimattomuus. Koko sukupuolella oli siinä osansa. Se oli ihastuttava. Kerran ei joku nuori neitonen malttanut muodostella ruukkuaan korin ympärille, vaan teki sen suorastaan savesta — uskalikko — mutta se ei särkynyt! Kaikki naiset seurasivat hänen esimerkkiään ja nyt valmistettiin aina kaikki saviastiat yksinomaan savesta.
Mutta nuo poltetut ruukut johtivat tärkeään elintapojen muutokseen; nyt totuttiin keittämään ruoka, joka ennen vain käristettiin. Vielä ei kuitenkaan pantu astiaa tuleen, vaan siihen pistettiin hehkuvia hiiliä, kunnes ruoka oli maukasta.
Naiset olivat tietysti omissa valloissaan ja puuhailivat tulen ääressä niinä pitkinä päiväkausina, jolloin miehet olivat metsästysretkillä. Kaikkia piti koitettaman, paistettaman ja haistettaman, kaadettaman astioihin ja niistä pois, maistettaman ja sekotettaman uudestaan. Pelkkä uteliaisuus ja joutilaisuus opetti heidät leipomaan. He halusivat ruskottaa ja lämmittää kaikkia herkkujaan, ennenkuin suuhunsa pistivät. Jyväsiä he paistoivat kivilaatalla, sillä siten ne maistuivat makealta, he jauhoivat jyvät kahden kiven välissä, panivat vettä tai maitoa joukkoon ennen leipomista ja leipoivat mitä ihastuttavimpia kakkuja — lapsetkin alkoivat leipoa hiekasta samanlaisia — ja kun miehetkin mieltyivät leipään, alettiin niitä leipoa säännöllisesti, kun vaan jyviä oli varastossa. Etenkin talvisin, jolloin mitään yrttejä ei ollut saatavissa olivat nämät kuumilla kivillä paistetut, suolasella tuhalla maustetut leivät erittäin mieluisena ruuan lisänä.
Muuten pantiin aina saviruukkuun juuria ja sipulia, lihaa ja talia, päälle kaadettiin vettä ja liemi lämmitettiin kuumilla kivillä, jotka saattamatta ruokaa kiehumaan maustivat sitä hiilen ja tuhan maulla. Kun sellainen hehkuva kivi, joka loisti luolassa kuin pieni aurinko ja josta lähti säkeniä ja tulitähtiä, pudotettiin ruukkuun, jossa se polskahti veteen niin että ruukku heilahti, saattoi jokainen nähdä aivan selvästi että vedestä lähti paha henki tulen voimalla. Se kierteleiksi, puhisi ilkeästi ja täytyi pitää kiinni ruukusta ettei se läikkyisi laitojen yli. Ei ollut puhetta siitä, osasiko Emo aikanaan keittää, kukapa sen tiesi. Mitä nyt tehtiin, oli luultavasti aina tehty.
Kun naiset eivät puuhailleet herkullisine taitoineen tulen ääressä, palmikoivat he itselleen vaatteita toinen toistaan hienompia ja ylellisempiä mutta aina mitä tarkimmin kaikkein maun mukaisia. Eräällä vuosisadalla oli aivan välttämätöntä pukeutua ainoastaan jääkarhun taljaan, jonka tuli olla edestä auki ylhäältä alas asti. Jääkarhut hävitettiin melkein sukupuuttoon ja naiset eivät uskaltaneet mennä ulos, sillä muoti oli niin kylmä, mutta mitä tehdä! Oli välttämätöntä pukeutua juuri siten, sillä kukaan ei saanut nähdä millään ehdolla vilaukseltakaan naisten selkää. Myöhempien aikojen vapaamieliset ihmiset eivät voineet ymmärtää, miten entisajan kansa oli saattanut takertua sellaisiin ennakkoluuloihin.
Jäätikkö-naiset kokoilivat tietysti aina koruja. Suden hampaista tehty ketju — reikä porattuna hampaaseen ja yhdistettynä nauhaan oli hauska tuollaisen heikon olennon kaulassa, joka oli vain nainen. Kaikki saattoivat hankkia luun sieraimiinsa ja se ei ollutkaan kauan käytännössä. Kauniille ihonvärille pantiin paljon painoa ja jokainen koetti koristaa ihoaan värimullalla, jota saatiin lähteistä. Kirkas väri levisi pian kasvoista kautta koko ruumiin ja nyt täytyy mainita että se tarttui miehiinkin. Hekin alkoivat voidella itseään värimullalla ja rasvalla niin että he olivat vallan tulenvärisiä ja loistivat koreudessaan kauas asti.
Mutta paitsi näitä parannuksia, jotka koskivat heidän ulkonaista puoltaan, olivat naiset ottaneet käytäntöön erään tavan, jota Emo-vanhus ei ollut tuntenut, tavan, jota oli jo kauan käytetty ja jonka alkuperää ei kukaan tullut ajatelleeksikaan. He lypsivät puolikesyjä porojaan ja käyttivät maidon talouteensa. Siihen liittyi kenties pienoinen surullisen ihana tarina, äänetön kuin äidin sydän, tarina naisesta, jolla ei ollut vastasyntyneelleen maitoa ja joka oli ottanut sitä poroista, jotka kuljeskelivat asumusten ympärillä talviteurastusta varten. Sitten olivat muutkin ihmiset päässeet poronmaidon makuun. Nyt oli säiliökomeroissa aina maitoruukkuja, niissä joko tuoretta tahi hapanta maitoa ja moni poro sai senvuoksi jäädä henkiin. Tämä tapa johtaa sittemmin pitemmällekin.
Ylimalkaan viihdyttiin jäätiköllä hyvin ja vietettiin siellä rehellistä, yksinkertaista elämää. Mutta väen alituinen lisääntyminen ahdisti eikä päästy pitemmälle. Ehkäpä Pohjolaiset olisivat jääneet ainiaaksi samalle tasolle, eläneet köyhää rehellisen, mutta kehittymättömän metsästäjäkansan elämää, ellei siitä suljetusta piiristä, minkä sisään heidän elämänsä oli jäykistynyt, olisi murtautunut taas eräs, kuten Poika aikoinaan, uusi karkotettu ja vapauttaja, joka vastoin kansansa tahtoa johti sen vapauteen.
Ja samaan aikaan joutuivat olosuhteet perinpohjaisen uudistuksen alaiseksi jäätiköllä, joka kaikkina aikoina määräsi ihmisten kohtalon.