Oli mies Valkokarhu nimeltään. Hän ei kuulunut Garm-sukuun.
Hän kuuli jo varhain sen suvun vääryyksistä ja ylivallasta. Valkokarhun isällä oli tapana istua luolassaan selkä perimpään nurkkaan päin ja liikutella huuliaan sillä tavalla että huomasi kirousten kuohuvan hänen mielessään. Garmilaiset olivat näet loukanneet häntä ja se painoi hänen sydäntään niinkuin hehkuva kivi. Mutta ääntäkään ei hän päästänyt, hän nieli kiukkunsa. Valkokarhun isä oli taitava metsästäjä ja vuosittain kantoi hän verona suuren määrän mammutin hampaita Tuurille, Garm-suvun nykyiselle vanhimmalle.
Valkokarhun isä oli hyvin voimakas, mutta Tuuri oli pienikasvuinen vetelys, joka ei viitsinyt vaivata lihavata ruumistaan varasto-huoneita ja makuupaikkaansa kauemma. Lapsena oli Valkokarhu katsellut ihmetellen noita kahta ja kuullut Tuurin antavan käskyjä isälle, jonka rintaan asti hän vain ylettyi. Kun Valkokarhu oli muitten lasten kera ulkona saarella ja ahmattimaisen ruokahalun kasvaessa poikien mielet tulivat rohkeiksi, puhuttiin aina siitä että kun kerran tullaan suureksi, syödään Tuuri ja vesi herahti kielelle sen sanottua, mutta samassa puistatti. Tuurillahan oli näet pyhä kivi, joka löi miehen kuoliaaksi ja palasi taas takaisin hänen käsiinsä. Huu, miten puistatti!
Kun Valkokarhu kasvoi ja hänestä tuli metsämies, oppi hänkin kunnioittamaan jumal-isää ja hänet vihittiin haudalla uhraamaan suurimman osan saaliistaan garmilaisille. Ja samalla kertaa teki Tuuri Valkokarhulle tiettäväksi, kuten hän oli tehnyt ennen muillekin, että iloinen uhraaminen olisi hänelle eduksi, koska Isä-vanhus pian saapuu ja vie koko kansan kotiin siihen rikkaaseen maahan, jonka hän tiesi olevan olemassa. Niin, kyllähän Valkokarhu tiesi siitä ihanasta kesämaasta, joka oli kadotettu ja jonka Tuuri sanoi saatavan takaisin. Mutta hän ei tuhlannut sille paljon ajatuksiaan. Jäätikkö oli hänelle kyllin hyvä. Valkokarhu suoritti uhrinsa sillä hän sai saalista, kymmenin verroin enemmän kuin muut. Hänestä tuli voimakas metsästäjä ja hän oli saaren iloisin mies, joka aina lauleli, eikä ollut epäsovussa kenenkään, ei edes Tuurin kanssa.
Mutta Valkokarhu otti itsellensä tytön ja silloin särkyi rauha. Tapa oli sellainen että jos nuori pari aikoi asettua omaan kotiin, piti heidät siunattaman Isä-vanhuksen hautakummulla ja heidän kotiinsa piti ottaa tuli pyhästä emäroviosta. Kaikki muu tuli oli epäpuhdasta ja siksi se oli kiellettyä. Ei kukaan kunnon ihminen ollut seuraamatta tätä tapaa ja tunturisaarella oli vain kunnon ihmisiä, Mutta vihkiminen maksoi paljon ja velvotti koko elinajaksi, sitä paitsi riippui kokonaan Tuurin mielivallasta, suostuiko hän ensinkään liittoon. Ja Valkokarhulta hän kielsi sen. Tuuri ei ollut milloinkaan sietänyt Valkokarhun perhettä, mutta neitonen toivoi salaa Valkokarhua. Hänen nimensä oli Kevät ja hän oli ihana.
Joka nyt luulee että Tuuri suorastaan kielsi ja siinä kaikki, hän ei tunne Tuuria. Valkokarhu sai kiellon siinä varovaisessa muodossa, että jos hän toisi yksisarvisen sarven kanta-isän haudalle, olisi Kevät hänen; — mutta sehän olisi — arveli Tuuri — mahdotonta.
Valkokarhu hymyili. Hän lähti jäätikölle ja viipyi vuoden ja kun hän palasi oli hän kaatanut hirviön. Se oli suurin urostyö mitä kukaan saaren miehistä oli tehnyt. Ei kukaan ollut ajatellut sitä mahdolliseksi. Poika-vanhus oli ainoa, jolla olisi ollut kyllin voimaa ja rohkeutta siihen minkä Valkokarhu suoritti. Häntä alettiin kutsua yksi-sarvisen kaatajaksi ja häntä ylistettiin lauluissa ja taruissa.
Itse hän piirsi ikuiseksi muistoksi keihäänsä kärkeen kuvan koko metsästyksen kulusta. Ensin oli pitkä, viiva, jonka alla oli neljä pystyviivaa ja sen poikki vinoviiva. Se oli yksisarvinen. Sitten oli viiva ja sen poikki toinen, se oli Valkokarhu itse heittokeihäineen. Loppua, taistelua ja yksisarven kuolemaa ei voinut väärin ymmärtää.
Ja eläin olikin oikea yksisarvinen. Ei tuo tavallinen villanen ja vihainen Rinoceros, joka seurasi mammutin jälkiä tunturisaarella ja jonka jäätikköläiset usein kaatoivat. Sekin oli tosin sekä ilkeä että vaarallinen ja aika vaikeata oli siitä selviytyä, mutta ei se ollut kuitenkaan mitään yksisarveen verraten.
Tämä oli aivan erikoista lajia. Sillä oli ainoastaan yksi sarvi ja se oli lähes kolme kertaa suurempi sarvikuonoa. Sen ruumis oli pitempi kuin mammutin, mutta se ei ollut niin korkea. Kauheinta oli että se huolimatta äärettömästä ruumiinpainostaan juoksi ja hyppi kuten hirvi, ja että se hyökkäsi aivan odottamatta kimppuun. Oli varmasti kuoleman oma jos joutui sen näköpiiriinkin.