Jos se vainusi vähänkin metsästäjiä, lähti se täyttä ravia niiden kimppuun, päästellen kurkustaan korvia vihlovia, karjuvia ääniä ja miehenkorkuinen, otsassa, silmien lomassa oleva sarvi oli ojossa lävistämään sen onnettoman, joka uskalsi penikulman alalla sitä lähetä. Oli hirvittävää jo nähdäkin tuon luonnottoman suuren eläimen juoksevan ja kääntelevän nopeasti kuin koira. Se oli maailman nopein ja painavin eläin. Kun se läheni nuolennopeana, jäi sen jälkeen maahan niin suuria koloja että mies mahtui niihin ryömimään ja se kääntyi niin äkkiä, että tuskin ennätti ajatellakaan. Sitä ei päässyt pakoon.
Kaikkein pahinta oli se, että sitä tuskin huomasi jäätiköllä tai pajua kasvavilla kallioilla, joissa se oleskeli. Se saattoi maata ja muistuttaa soikeata kivilohkaretta jäällä tai vaivaispensaikkoa, kunnes se äkkiä nousi ja oli samassa lähellä. Metsästäjät tiesivät heti kohtalonsa, nähtyään jäätiköllä jotain outoa, jota he olivat luulleet elottomaksi ja joka äkkiä liikahti. Se oli yksisarvinen ja he tiesivät joutuvansa seuraavassa hetkessä joko lävistetyksi tai poljetuksi muodottomaksi. Joku ani harva oli pelastunut sen käsistä ja heidän kertomustensa mukaan tiedettiin tuosta kauheasta eläimestä mitä tiedettiin.
Jäätikköläisten mielestä oli olemassa ainoastaan yksi ainoa yksisarvinen kaiken kaikkiaan. Se oli naaras ja oli se ollut olemassa niiltä ajoilta asti jolloin eläimet karkoitettiin kadotetusta maasta. Silloin ei yksisarvinen ollut saanut puolisoa vaan oli saanut elää yksinään ja niin oli siitä tullut jäätikön vanha-neito ja senvuoksi se oli niin pitkä ruumiinen, niin jäntevä ja niin purevan katkera koko maailmalle. Ne harvat, jotka olivat hengissä selviytyneet sen käsistä, kertoivat, että sillä oli hyvin pienet punaiset silmät, niinkuin se olisi itkenyt koko ijäisyyden ja kun uuden kuun aikana kuului jäätiköltä penikulmain päästä hirveä karjunta, sanottiin yksisarvisen seisovan siellä häntä pohjoiseen päin ja valittavan niin, että sen sydämen luuli särkyvän, itkevän puolisoa, jota se ei koskaan saanut.
Se oli säilyttänyt ihmeellisen liikkeitten nuorteuden, kun ei sillä milloinkaan ollut pentuja; se laukkasi vielä kuin vasikka vaikka se oli niin vanha, että sen lapojen päälle alkoi kasvaa kiveä. Silminnäkijät kertoivat vielä väristen, että sen kasvot ja koko sen ruumis, missä ei villa sitä peittänyt, oli niin ryppyinen että siihen saattoi haavoittaa itseään, niin sen oli ikä kivettänyt kerroksiin. Ja sarvi oli niin pitkä, paljon pitempi kuin uroolla, koska se oli elänyt niin vanhaksi vaikka olikin naaras.
Ei ollut ihme että jäätikköläiset pitivät aivan mahdottomana voittaa sellaista olentoa, jolla oli tallella koko nuoruuden ketteryys ja tulisuus ja jonka kuolemattomuuteen ja lapsettomuuteen oli yhtynyt pakkanen ja yksinäisyys. — Mutta nyt oli Valkokarhu sittenkin päättänyt yksisarvisen päivät.
Metsästyksen yksityiskohtia ei koskaan saatu selville. Valkokarhu oli ollut yksinään ja hän kertoi sitten laulaen ja ihastuneena, mutta hyvin lyhyesti tapahtumasta. Hän oli leikkinyt niin kauan sen vanhan neitosen kanssa, että se oli mennyt johonkin jäätikön onkaloon ja tarttunut sinne kiinni ja siellä hän oli ottanut sen hengiltä. Sarvi oli Valkokarhun mittainen kun se pantiin maahan pystyyn hänen viereensä ja Valkokarhu oli pitkä. Siinä oli niin monta vuosirengasta ettei niitä voinut lukeakaan, se muistutti iki-kaihon tornia, jossa oli kerros kerroksen päällä loppumattomiin.
Paitsi sarvea toi Valkokarhu kotiin yksisarvisen sydämen, joka oli hyvin nuoren ja kirkkaan näköinen, mutta niin kova ettei siihen mikään piikirves pystynyt.
Tuuri otti yksisarvisen sarven talteen Poikavanhuksen puolesta. Mutta kaikelle sille laululle ja riemulle, minkä Valkokarhun suur-työ synnytti saarella, käänsi Tuuri lihavan selkänsä. Hän näytti kokonaan unohtaneen välipuheen.
Mutta kun Valkokarhu vihdoin nöyrästi huomautti että nyt hän siis sai Kevään, kuten puhe oli, vastasi Tuuri hämärästi jotain siihen suuntaan, että hän oli ajatellut ja laskenut vain pientä pilaa pyytäessään Valkokarhua kaatamaan yksisarvisen. Puolueettomat miehet olisivat samaa mieltä, että ehdotus oli ollut vain hienossa muodossa annettu kielto. Mutta jos Valkokarhu oli käsittämättömyydessään ja vihapäissään ymmärtänyt hänet sananmukaisesti, oli hän nyt valmis selittämään hartaan toivomuksensa olevan, että Valkokarhu saisi röyhkeydestään ansaitun rangaistuksen. Koska Valkokarhu oli tullut terveenä kotiin, oli siis hän pitänyt Tuuria pilkkanaan ja oli nyt vikapäänä sovittava jumal-isälle asiain uuden käänteen. Se oli Tuurin vastaus.
Keskustelu tapahtui garmilaisten asuinpaikalla, Pojan muinaisessa kodissa, joka oli pyhä paikka. Ja nyt kehittyivät asiat nopeasti. Kun Valkokarhu nyt ymmärsi ettei hän saanut Kevättä eikä tultakaan omalle liedelleen, raivostui hän ja vaistomaisesti ikäänkuin puskeakseen heristi päätään, jossa hänellä oli myskihärän nahka sarvineen päivineen. Silloin pelästyi Tuuri, kyyristyi ja kulmakarvat alkoivat väristä niinkuin kovassa vedossa. Valkokarhu hymyili, hän leppyi heti.