Ensiksi luopui hän yksitellen jok'ainoasta pienimmästäkin ajatuksesta saada tuli muilta. Lähin ajatus oli hiipiä kotiin ja pyytää tai varastaa se jostain roviosta, mutta sitä hän ei ainakaan tahtonut tehdä. Mahdollisempi oli hänestä ajatus tuoda tuli suorastaan garmilaisten pyhästä roviosta, mennä sinne muodolliselle vierailulle keihäineen, kirveineen. Mutta — ei, ei Valkokarhu sitäkään voinut tehdä. Koska Tuuri sukuineen oli perinyt rovion, oli se heidän eikä kenenkään muun omaisuutta. Kauan hautoi hän ajatusta tuosta salaperäisestä tulikivestä, jota hän tiesi Tuurin säilyttävän jumal-isän haudassa. Jospa hän jonakin yönä murtautuisi sinne ja varastaisi sen? Taika-uskoa oli että Poika-vanhus vielä eläisi siellä. Korkeintaan maatuivat siellä hänen luunsa ja ne eivät tekisi mitään kellekään. Mutta vanhus oli elänyt kerran ja jättänyt heimolleen tulen. Parasta on jättää kaikki mikä häntä koski, paikoilleen. Ei ollut mieluista lähestyä kanta-isää niinkauan kuin voi keksiä muun neuvon. Ja olihan neuvona keksiä tuli itse! Sen asetti Valkokarhu ensimäiseksi päämääräkseen.
Hän haki syttyjä saaren petäjiköstä ja asetti ne rovion muotoon. Niin pitkälle pääsihän sinä talvena.
Seuraavana vuonna he muuttivat. Kesän he vielä asuivat saarella ja se kesä oli ihmeellisen kuuma ja raju pistävine auringonpaisteineen ja melkein jokapäiväisine ukkos-ilmoineen, jotka kuluttivat jäätikköä silminnähtävästi. Heidän saarensa oli jäättömänä puolta suurempi entistään ja samoin näyttivät ympärillä olevat saaretkin isommilta. Jäätikkö välkkyi ja tummeni vihreine notkoineen salamain valossa kirkkaina öinä. Kun sade hetkeksi lakkasi virtaamasta, olivat pilvet tulen värisinä äärettömän korkealla. Ne näyttivät kummallisen eläviltä, laajenivat auringon paisteessa, kunnes ne taas sulkeutuivat kauttaaltaan ja lähettivät jäätikölle lämpimän rankkasateensa. Salamat iskivät jäähän ja halkasivat sen pohjiaan myöten, ukkosenjyrinä kajahti vastaan vettä tippuvista rotkoista. Oli raju ilma. Sinä kesänä ei Valkokarhu enemmän kuin Kevätkään kaivannut tulta. Mutta Valkokarhu ei unohtanut talvea, hänen sydänpohjiaan kirveli muistaessaan miten Kevät kärsi. Hän tiesi että tuli oli hankittava.
Raju kesä meni menojaan muitta uutisitta paitsi että heille tapahtui ihme, he saivat pienokaisen, jonka Valkokarhu ilosta huutaen kantoi sateeseen. Hänellä oli syntyessään kaksi pienoista hammasta ja ihastunut isä vihki hänet suuriin töihin. Ja voimakas hävittäjä hänestä tulikin.
Mutta kun ilma alkoi saarella uudelleen kylmetä, tuli Valkokarhu rauhattomaksi. Eihän hän ollut hankkinut tulta. Yöt muuttuivat ensin sinisiksi ja sitten mustiksi. Valkokarhu valitti unissaan, milloin hän ei maannut valveilla miettien. Eräänä yönä otti hän Kevään syliinsä ja Kevät huomasi hänen itkeneen hänen kertoessaan ettei hän löydä tulta. Mutta eikö hänen mielestään olisi parasta muuttaa? Olisi! Kevät lähtisi hänen kanssaan vaikka maailman ääriin. Niin se oli päätetty. Valkokarhu suunnitteli matkaa etelään. Kun hän ei voinut hankkia tulta, täytyi heidän vaihtaa olopaikkaa. Hän oli kuullut että jäätikkö loppui kaukana etelässä ja että siellä olisi lämmin maa suurine metsineen, joissa asui alastomia villejä ihmisiä. Olisi koetettava matkustaa sinnepäin.
Syksy oli jo pitkälle kulunut, kun tuo pieni perhe läksi. Vielä niin myöhään lausui ukkos-ilma heille jäähyväisensä jyristen ja valaen vesivirtojaan jäätikölle, joka välkkyi jylhän viheriänä salamoitten sinkoillessa. Valkokarhu katseli ympärilleen. Salamoita, salamoita yli koko taivaan, maailma täynnä tulta eikä hänelle riittänyt kipinääkään! Hän hymyili mutta se oli vanhaa, heikkoa hymyä, joka veti hänen kasvonsa vaan ryppyihin. Niin he matkustivat kääntymättä katsomaan kertaakaan taakseen.
Ainoa mitä perhe omisti oli pieni parvi puoli-kesyjä poroja, joukko vuotia teltoiksi ja vaatteita, paitsi Valkokarhun aseita ja Kevään koreja, joissa oli kaikenlaista pikkutavaraa. Niin varustettuna lähtivät he etelää kohti. Talvi saavutti heidät ja se olikin ankara, mutta kulkua helpotti se että jäätikölle satoi lunta, joka jäätyi penikulmaisiksi lumikentiksi. Sitä myöten oli helpompi kulkea kuin rotkoista jäätä.
He matkustivat koko sen talven pääsemättä kovinkaan pitkälle ja Valkokarhu tuli mielestään vanhaksi mieheksi. Hän sai vaeltaessa ponnistaa kaiken voimansa poistaakseen puutteen tuosta pienestä, kylmästä teltasta. Usein sai hän yötä päivää seurata jälkiä ennenkuin saattoi palata takaisin saaliineen ja hän tiesi Silläaikaa noiden kahden olevan teltassaan sangen turvattomina. Hänen edessään kiiti eläin, joka ei tahtonut antautua ja hänen kintereillään seurasi huoli, mutta eteenpäin hänen täytyi, ennenkuin saattoi palata. Kun hän palasi kotiin, oli teltta lumen peitossa, pieni joukko kesyjä peuroja kuljeskeli ulkona lumessa etujalat sidottuina ja hengitti pakkasilmaa.
Niihin ei Valkokarhu käynyt käsiksi, niin vaikeata kuin olikin lihan hankinta, niiden maito oli Kevään turva hänen poissa ollessaan ja ne olivat sellaisena varastona, johon saattoi tarttua vasta äärimmäisessä hädässä. Kevät keräsi niille sammalta ja jäkälää irtonaisilta, jäätiköllä liukuvilta kiviltä ja kallion lohkareilta ja hän suojeli niitä susilta Valkokarhun ollessa metsästämässä. Mutta kun Valkokarhu oli saanut runsaan saaliin, purkivat he teltan ja lähtivät eteenpäin.
Kun lumimyrskyt heidät yllättivät ei ollut muuta neuvoa kuin mennä johonkin rotkoon ja antaa ilman raivota. Siten viettivät he viikkomääriä loppumattomassa pimeydessä ja unohtivat melkein puhumisen. He kärsivät sellaista kurjuutta, etteivät tahtoneet sitä enään jälestäpäin muistaa, sillä se lamautti sielun ja hävitti omat jälkensä. Talvi tuntui niin pitkältä ja kovalta, että nuo molemmat ihmisraukat aivan tylsistyivät eivätkä enään muistaneet että he olivat matkustaneet tai mihin he aikoivat eivätkä edes ketä he olivat. Aika tuntui vuosituhansilta. Revontulet loimusivat hurjan äänettöminä taivaalla ja kummittelivat milloin läheisenä milloin etäisempänä ijäisyytenä tulettoman perheen pään päällä, perheen, joka unohti itsensä lumessa vaeltaessaan.