Ja sittenkin oli tämä talvi tavallista lyhyempi. Leudot ilmat tulivat aikaseen ja voimakkaina. Mutta se ei auttanut Valkokarhua niinkauan kuin he kulkivat lumessa. Viime aikoina olivat he päässeet nopeammin eteenpäin, sillä Valkokarhu oli keksinyt ruveta ajamaan sellaisella laitoksella, josta sitten muodostui reki. Sen sijaan että porot kantoivat teltan ja muut tarpeet, koetti hän antaa niiden vetää kuormaa, pannen ne koivusalot, joita hän käytti teltan tukena, alle, joten se luisti lumella paremmin. Porot jaksoivat vetää enemmän kuin kantaa ja pian kiipesivät Valkokarhu ja Kevätkin kuormalle ja antoivat vetää itseään. Se oli suuri parannus ja se yhdisti perheen ja porot entistä lähemmä toisiaan. Valkokarhu iloitsi reestä ja pian hän keksi muodon, jota hän alkoi käyttää ja piti parhaana. Hänen tarvitsi sitoa ainoastaan kaksi koivusalkoa kuorman alle, mutta niiden täytyi olla käyriä edestä, etteivät uppoaisi lumeen ja etteivät alusnahat kuluisi. Estääkseen kuormaa viistämästä maata, sitoi hän jalasten poikki käyriä oksia ja niin oli reki valmis. Valkokarhulla oli toimeliaat kädet ja välttämättömyys piti lopusta huolen.
Kun aurinko kauniilla ilmoilla paistoi räiskyville lumikentille, antoi Valkokarhu matkan luistaa täyttä laukkaa ja hän huuteli iloisena poroille. Silloin hän ja Kevät näyttivät ikäänkuin heräävän ja tuntevan toistensa kuluneet, rakkaat kasvot. Vaivat saattoivat tuudittaa heidät jonkinlaiseen sielun sokeuteen, jolloin he unohtivat ajan kulun, mutta minkäänlaista huolta he eivät tunteneet. He havaitsivat päivän paisteessa kiitävänsä pitkin pakkaslunta eteenpäin reessä, jota nopeat, rykivät porot hihnoista vetivät ja koirat hyppivät rinnalla. Huhhei! Pienokainen pisti esiin päänsä pussista Kevään selässä ja katseli suurine unelmoivine silmineen maailmaa, joka vilisi reen ohitse. Niin he kulkivat eteenpäin.
Ja niin he saapuivat merelle. Valkokarhu oli ohjannut etelään, mutta olikin joutunut kulkemaan itään, auringonnousua kohti ja niin hän saapui jäätiköltä Upplannin rannikolle. Kun lumi, joka peitti mannermaankin jäätikön eteläpuolella, suli pois kevään tultua, huomasi Valkokarhu että he olivat saapuneet jäättömälle alangolle, jota järvet, suot ja joet leikkelivät ja jossa oli siellä täällä kukkuloita, jotka jatkuivat merelle luotoina ja saarina.
Jäätikkö oli nyt kaukana pohjoisessa, mutta siitä ei ollut kulunut kauan aikaa, kun se oli vielä ulottunut tänne asti, vieläpä mennyt mereenkin. Rannikko ja luodot olivat vielä paljaita ja jään pyöristämiä. Valkokarhu tunsi kaikkialla alangolla jään jäljet. Kauempana pohjoisessa rannikolla kulki vieläkin jääjono vuonon kautta rantaan asti ja Valkokarhu kuuli sen jyrisevän ja huokaavan tuolla ylhäällä, kun jää lohkesi mereen ja ui edelleen jäävuorena. Ei kestänyt montakaan vuotta ennenkuin jää vetäytyi kokonaan pois rannikolta ja ne jäävuoret, joiden vielä nähtiin uiskentelevan kaukana merellä, tulivat perimmästä pohjolasta.
On varma, että Valkokarhu avasi sieraimensa ja vetämistään veti syvään ilmaa keuhkoihinsa tehdessään ensin tuttavuutta meren kanssa. Hänen sielussaan oli kätkössä jotain, jonka suolainen meri herätti ja jota hän ei ymmärtänyt. Se oli Pojan meren kaipuuta, jonka hän oli veressään perinyt. Unelma merestä oli ollut Pojan sielun lempilapsi ja se oli kätkeytynyt kaikkiin hänen perillisiinsä uinuvana viettinä, joka tarvitsi herätäkseen vain suolaisen rantatuulahduksen. Valkokarhu ahmi meri-ilmaa suurin avoimin sieraimin ja meri sulki hänet syliinsä.
Se teki sen siten että hän halusi heti eteenpäin. Hän suunnitteli matkaa etelään ja metsiin, mutta meren lainehtiva liike, sen kulku omien reunojensa yli tuli nyt lisäksi ja muutti koko hänen olentonsa kaipuuksi päästä etemmä. Täällä, missä hän ei päässyt eteenpäin, tuntui hänestä että nyt hän vasta todenteolla alkoi kulkunsa. Meri sulki tien, mutta siitä se olikin kerran avautuva.
He jäivät nyt asumaan tänne alangolle pensaikkoja kasvavien soitten ja järvien väliin, niin kauas jäätiköstä, että sen viheriä kajastus näkyi kaukaisella pohjoisen taivaan rannalla. Toiselta puolen rajoitti näköpiiriä saaristo ja avoin meri. Täällä oli kyllin riistaa ja yhä sitä lisääntyi, tuli suuria eläinlaumoja, eläinten vähitellen kulkiessa jäättömään maahan. Sisämaanjärvet ja sisävesistöt olivat täpötäynnä kaloja, lohia, haukia ja ankeriaita, joitten makuun Valkokarhu heti pääsi ja joita hän oppi houkuttelemaan kiemuralla madolla, jonka sisällä oli koukku. Merikin oli kuin välkkyvä kalakenttä. Valas ajoi silliparvia rannalle, jossa niitä oli niin sakeana että niissä saattoi kahlata. Niin, täällä oli hyvät päivät ja se saattoi Valkokarhun ikävöimään yhä voimakkaammin etemmä. Hänen sielunsa asusti saarien välisillä kuutamon kuvaamilla kultasilloilla meren noustessa ja sulkiessa koko maailman myrskyiseen, pauhaavaan äärettömyyteensä.
Mutta sinne he jäivät asumaan. Vuosia kului ja he elivät yhä alangolla jäätikön ja meren välissä. Kevät lisäsi perhettä, syntyi lapsi toisensa jälkeen. Vaikkakaan he eivät päässeet pitemmälle, hautoi Valkokarhu yhä matkasuunnitelmia miten päästä kauemma. Talvisin oli hänellä tosin reki, jolla hän teki pitkiä matkoja jääpeitteisille järville, vieläpä saarien väliinkin ja joskus, jään kestäessä, kauas merelle; mutta hän pääsi ainoastaan sinne asti, missä avovesi sulki tien. Keväällä oli reki käyttökelvoton ja kevättulvat muuttivat alangon usein suureksi järveksi, joka saarti Valkokarhun aivan samoin kuin merikin. Tässä täytyi ryhtyä johonkin.
Jäätiköllä ei ollut mitään syytä purjehtimiseen, vaikka mammutin metsästäjät saivat kenties joskus kevättulvien aikana tottua käyttämään jääkappaletta lauttana. Hämärä taru kertoi kanta-isän kerran aikojen alussa olleen taitavan vesillä kulkijan. Hän oli tullut etelästä purjehtien, toiset sanoivat puunrungolla, toiset loihdutun kilpikonnan seljässä, mutta aina oli hänellä ollut suuremmat voimat kuin kellään kuolevaisella. Mutta mihin ei Tois-silmä olisikaan kyennyt! Valkokarhu ei uneksinutkaan olevansa kanta-isän veroinen mitä yli-luonnollisiin voimiin tulee. Hän oli vain ihminen joka pyrki eteenpäin saatuaan vapaat kädet. Siitä huolimatta saavutti Valkokarhu sen taidon kokemustensa kautta.
Suuria puita ei löytynyt, mutta että niitä kerran oli ollut, siitä tuli Valkokarhu vakuutetuksi kirkkaina päivinä, auringon paistaessa ruskeisiin soihin, jolloin niiden pohjassa näkyi olevan ikäänkuin mutainen luhistunut lattia kaatuneita, kaikenpaksuisia puunrunkoja. Se oli varmasti tulvan peittämä metsä ja Valkokarhun mieleen johtui monenlaisia ajatuksia hänen katsellessaan tuonne alas hukkuneeseen ja äänettömään maailmaan, jonka hän ymmärsi kuuluneen menneisiin aikoihin. Taivas huimaavan etäisine pilvineen kuvastui syvien suojärvien peilipintaan ja ainoastaan hänen katsoessaan oman, alhaalla vedessä olevan kuvansa läpi, tuli vesi läpinäkyväksi niin että pohja hukkuneine metsineen näkyi selvästi. Ihmeellistä, kun hän katsoi hukkunutta metsää, ei häntä itseään ollut olemassakaan ja kun hän katsoi itseään, katosivat puut hänen silmistään!