Miten lienee ollutkaan sen metsän laita joka kerran oli kasvanut, nyt etsi Valkokarhu myöskin metsää, mutta sen tulisi olla elävän ja se oli kaukana etelässä; se oli se tulevaisuus, jota hän kaihosi. Eräänä päivänä laski hän alas hihnan solmuineen ja veti sen suuren puunrungon ympärille, joka näytti niin tuoreelta; saattoi vallan selvästi nähdä kohdat missä lehdet olivat olleet kiinni ja kaarna oli aivan pihkainen. Hänen mieleensä johtui koettaa käyttää hyväkseen tuota pohjassa lepäävää aarniometsää ja laatia siitä alus millä pääsisi etelään. Ajatus ei ollut huono, mutta puu katkesi lahona keskeltä kahtia kun hän aikoi sitä vetää luokseen ja se pala, jonka hän sai, oli keskeltä aivan musta ja täynnä liejua. Siten hävisi Valkokarhulta metsä kaksinkertaisesti.
Mutta nyt hän jo hautoi uutta tuumaa, joka ei tosin ollut niin seikkailujen sekainen mutta joka oli lähempänä päämäärää. Yli meren tahtoi Valkokarhu päästä; meri erotti hänet etelästä ja hänen täytyi päästä eteenpäin. Hän oli jo kauan edistynyt pienin askelin sitä edes itse tietämättä. Laajat rämeiköt ja alangon rahkasuot kasvoivat koivuja, haapoja ja monenlaisia vaivaispuita, pensaita, joista ainoastaan koivu kohosi vähän korkeammaksi, mutta ei siitäkään käyttökelpoista hirttä tullut. Valkokarhun täytyi luopua kaikista ajatuksista luoda puitten rungoista purtta. Ne kilpikonnat, joita hän näki, olivat ainoastaan kämmenenkokoiset, niin että jos kanta-isä todellakin oli sellaisella purjehtinut, täytyi siinä olla osallisena taikakeinot. Oli muuten huomattavaa että tyhjä kilpikonnankuori kantoi hyvin veden pinnalla; sillä oli niin sopiva muoto ettei parempata voinut ajatella; mutta miestä se ei tietysti kantanut.
Valkokarhu oli painava, sen hän huomasi joka päivä. Mutta kun hän kuljeskeli lukemattomien vesistöjen leikkelemillä mailla, oli hänellä tapana kulkea pienempien jokien yli heittämällä pensaita ja oksia veteen, kunnes ne täyttivät syvennyksen ja muodostivat sillan ja jos vesi oli liian syvä, kokosi hän niin paljon oksia ja kokonaisia puita että ne kantoivat hänet ja sysäsi sauvalla lauttansa yli. Etteivät oksat pääsisi hajalleen, kietoi hän hihnan niiden ympärille. Tästä muodostui ajan ja kokemusten mukaan ruokolautta ja lautturi oli Valkokarhu.
Hän vietti aikansa alituisesti vedessä pulikoiden uusine, paranneltuine kulkuneuvoineen. Se muuttui vallan hänen toiseksi luonnokseen. Kaikkea piti koetella vedessä pysyisikö se pinnalla, oliko se kyllin tiivis, juoksiko se helposti ja oliko se tasapainossa. Valkokarhu askarteli aina rannalla, avojaloin ja vaipuneena vesi-ajatuksiinsa, kylmästä sinisenä, vesipisara nenässä; aurinko nousi ja laski hänen sitä huomaamatta. Hänestä kehittyi suuri puuseppä ja oikea vesi-ihminen. Ja ihme kyllä, ei ollut olemassa mitään, jota hän olisi enemmän peljännyt kuin vettä. Tämä synnynnäinen pelko sai uroon, joka ei milloinkaan tuntenut pelkoa, vapisemaan ja huutamaan syvälle joutuessaan. Valkokarhu ei osannut uida. Hän näki muitten eläimien kulkevan iloisena vedessä, mutta hän ei osannut siten liikkua. Juuri silloin, kun syvyys paraiten kantoi, kun hän tunsi sen painavan voiman työntävän häntä pohjasta poispäin, valtasi hänet mieletön pelko, merkillinen halu päästä kiipeämään, halu, jota hän ei eläessään voittanut. Hänen poikansa olivat sensijaan uimareita pienestä pitäen; he puikkelehtivat vedessä kuin saukot, he olivat aina kohmetuksissa ja koko heidän ruumiinsa oli täynnä ryppyjä, sillä uituaan he menivät sateeseen virkistymään.
Kaikki Valkokarhun pojat olivat vaaleita, iho oli paljas ja valkoinen ja karkea alituisesta vedessä olosta. Kesäisin saivat he kesakoita, se oli jäännös siitä tummasta verestä, joka oli periytynyt metsistä tuoduista esi-äideistä, ja heidän päivänpaahtamasta ihostansa. Heidän hiuksensa olivat vaaleat ja oli niissä punaisen keltainen hohde, joka muistutti muinaista tummaa tukkaa, jonka Pohjola oli vaalentanut. Silmissä oli kesäjäätikön loiste. Heistä oli tuleva suuria merimiehiä.
Vedessä avuttomalla Valkokarhulla oli täysi syy miettiä esineitä, jotka pysyvät veden pinnalla. Mutta kaiken sen takana oli aina tuo suuri ajatus päästä matkustamaan meren yli, eteenpäin, yhä eteenpäin ja tämän halun jätti hän pojilleen perinnöksi.
Koko sinä aikana minkä he rannikolla asuivat, ei Valkokarhulla ollut, sanan mukaisesti, pysyvää asuinsijaa. Ja kuitenkin viipyivät he siellä kunnes lapset kasvoivat suuriksi. Pojista varttui voimakkaita ja teräväjärkisiä miehiä, jotka veistelivät ja ajattelivat kilpaa isän kanssa. Työkalut loivat töitä ja työt kehittivät työkaluja. Valkokarhu hioi poikineen kivikirveet ja taltat, jotavastoin isät olivat jättäneet ne karkeatekoisiksi. Paljon työtä meni kovan kivikirveen terottamiseen sieralla, mutta sitten se pystyikin puuhun, johon sen tulikin pystyä eikä se tärvellyt jälkeään. Valkokarhu ja hänen poikansa huomasivat että kaikki uudet keksinnöt tekivät heidät viisaammiksi. Heillä oli Pojan katse, terävät, lähellä toisiaan olevat silmät, jotka älykkäästi välähtäen tarkastelivat käsillä olevia töitään; kaikesta mitä heidän käsistään syntyi, saivat he lisää elämänhalua. Ja vihdoinkin olivat he päässeet niin pitkälle, että ensimäinen laiva oli valmiina rannalla kodin edessä.
Se oli pitkä alus, kyhätty ohuista, yhteensidotuista koivuriu'uista, pohja pyöreä ja tiivistetty talilla ja eläinten karvoilla, niin ettei se ainoastaan kantanut vaan vieläpä se pysyi kuivanakin. Se ei ollut niinkään pieni, vaan mahtui siihen monta henkeä ja se kulki nopeasti. Seipäät, joilla he sitä kuljettivat, olivat toisesta päästä leveät, joten ne auttoivat paremmin vedessä, sen tultua niin syväksi, ettei pohjaan tavannut. Valkokarhu souteli poikineen kauas pitkin sisäjärviä ja olivat he alukseen hyvin tyytyväisiä. Jos he aikoivat tuulen suuntaan, nostivat he vaan pystyyn lehtisiä oksia, silloin päästiin eteen päin airoja käyttämättä. Jos kiinnitti nahan seipääseen, pääsi vielä nopeammin.
Valkokarhu varjosti kädellä silmiään ja katsoi etelää kohti, jossa taivaanrannalla taivas ja meri yhtyivät. Nyt he pääsisivät pian lähtemään! Alus oli vaan tehtävä suuremmaksi, muuten täytyi niitä rakentaa useampia jotta koko perhe mahtuisi.
Kevät vaikeni ja katseli neuvotonna miestänsä, kun tämä sini-silmät iloisina ja innoissaan kuin lentoon lähtevä kotka selitti, että nyt he lähtevät matkaan. Mies oli sanonut samoin jo niin monen monena kesänä että Kevään lapset olivat kasvaneet yhtä suuriksi ja — kaikella kunnioituksella sanottuna — yhtä käsittämättömiksi kuin isäkin. Kevät katseli suuresti ihaillen Valkokarhua, joka saattoi yhä säteillä ja hyppiä aivan kuin heidän ensi nuoruutensa ihanina aikoina vaikkei kumpikaan heistä ollut enään nuori, mutta hän pelkäsi miehensä suunnitelmia ja kun hänen miehensä puheli lähdöstä kaukomaille, silmäili hän kotiaan kuin olisi hän saanut kuolettavan iskun. Kevät tulisi kadottamaan paljon.