Keväästä tuli taiteilija lehmien maidon virtaillessa hänen suurten, äidillisten käsiensä välitse. Hän valmisti juustoa. Sitä muodostui itsestään kun pani maitoon palasen juoksutinmahaa ja Keväällä oli aina varastossa pyöreitä painettuja juustokakkuja. Kun miehet palasivat kotiin märiltä töiltään joko kalastuksesta tai purjehtimasta, kiittivät he usein äitiä juustoviipaleesta.
Pojat tekivät hänelle vastalahjaksi veitsiä ja lusikoita luusta. Valkokarhu oli tyytyväinen siihen lankaan, jota Kevät ja tyttäret istuivat kärsivällisesti sormillaan punomassa, etenkin senjälkeen kun hän oli alkanut valmistaa verkkoja millä pyytää kaloja ja siihen hän tarvitsi paljon lankaa. Kuten tavallista, koetti hän nytkin löytää paraan keinon ja kokeiltuaan silmät tarkkana päivän verran, toi hän Keväälle värttinän, jolla voi kiertää kymmenen kertaa enemmän pellavaa kuin käsin. Se oli pieni keppi, päässä pyöreä levy, jota pyöritettiin, kunnes se pyöri omalla vauhdillaan ja kehräsi langan somasti. Tarpeeksi kerrattu lanka kierrettiin kepin ympärille ja niin saatettiin kehrätä edelleen langan joutumatta epäkuntoon. Värttinä oli naisväen mieleen ja se pyörikin siitä alkaen aina kodissa.
Kun he olivat saaneet uudelleen tulen ja Kevät oli polttanut suuren määrän ruukkuja ja patoja, alkoi hän valmistaa voitakin. Jos totuuden sanoo, sai sen keksiminen alkunsa Kevään omista tarpeista, hän halusi voidella ruumistaan hyvänhajuisilla aineilla. Hän voiteli tyttärineen itseään ensin sillä sakealla kermalla, joka kohosi maidon pinnalle niin että sen saattoi kuoria pois; mutta voide kävi sakeammaksi ja vahvemmaksi, jos se sai seisoa vähän aikaa ja etenkin jos sitä ravisteli ruukussa kovasti. Se oli hidasta ja ankaraa työtä, jossa täytyi vuorotella, mutta he tekivät sen mielellään kunnes kerma muuttui voiksi ja he saivat hyvän voiteen. Valkokarhu mieltyi voiteeseen mutta karkeampi luonteisena käytti hän sitä toisin, hän söi sitä. Ja Kevät valmisti sitä hänelle suuremmissa määrin. Täten oli voi vähitellen tullut käytäntöön, ensin ylellisyytenä, sitten jokapäiväisten elintapojen vaihteluna.
Leipomisessakin oli Kevät päässyt pitkälle. Mutta kaikki mikä koski viljaa ja hänen harjoittamaansa maanviljelystä, perustui erityisen salaperäiseen suhteeseen maahan; hän palvoi sitä omalla naisellisella tavallaan, joka johti mieleen sen kevään ja sen onnen päivän jolloin tuli uudelleen saatiin.
JÄÄNLÄHTÖ.
Eikö sade uhkeana lankea? Eikö se ole kuin rakastuneen ääni, pitkä, hillitty lemmen jokellus sateen ja maan kesken, huulet huuliin yhtyneinä?
Valkokarhu sai kaiken lahjaksi. Kun hänen täytyi lähteä maanpakoon kansansa kiroamana ja henkipattona, johti hänen kohtalonsa hänet leudompaan ilmanalaan (jossa ihminen ei kuitenkaan alkanut viihtyä); mutta hänen tuli saada kaikkea yltä kylläisesti, niinpä ilmakin muuttui ja lämpeni. Hän oli lähtenyt etelään ja etelä tulikin häntä vastaan.
Pohjolan suuri jäänlähtö välkkyi auringon paisteessa. Jäätikkö peräytyi nopeasti. Alangoltaan saattoi Valkokarhu alkuaikoina nähdä jään viheriän hohteen luoteisella taivaan rannalla, mutta se hävisi yllä enemmän kunnes se vihdoin katosi kokonaan; jäätikkö oli painunut taivaanrannan taa pohjoista kohti. Sitä ei tarvinnut ihmetelläkään, sillä ilma oli niin lämmin, että se olisi voinut sulattaa vuoria. Ukkoskuuroja ja lämmintä sadetta valui virtanaan melkein herkeämättä. Koko kevään ajelehti sadepilviä taivaalla ja välillä pistäysi aurinko näkyviin niin hymyilevän voimakkaana, niin toivorikkaana, että eläimetkin nostivat päänsä märästä maasta ja katselivat maailmaa, joka oli aivan uusiintunut.
Tummat raekuurot, joissa salamat tuhkatiheästi välähtelivät, kiitivät taivaan yli kesken päivänpaistetta piiskaten maan valkoiseksi ja kun pilvet olivat menneet ja ukkonen loittoni, kaareutui sateenkaari ilmavana yli nurmikenttien, joilla sadepisarat kimaltelivat kuten kyynel lapsen silmäripsillä. Pari kolme ihanaa sateenkaarta kaareutui yli taivaan laen toinen toisen rinnalla, ne olivat tuhatvärisiä siltoja pilvien ja voittoisan auringon välillä ja näyttivät olevan maassa kiinni vaikkeivät kuitenkaan olleet. Jokainen kuuro oli talven hukka isku, joka herätti toivon eloon.
Yöt ja päivät satoi vettä kaatamalla ja maa otti sen moni-uomaisena vastaan. Järvet tulvivat, joet virtailivat ääriään myöten täynnä ja kuohuen läpi alangon syöksyen mereen. Mutta sade oli lämmintä ja se kantoi tyhjentymättömässä helmassaan uuden ajan.