Valkokarhun lapset katselivat kirkkain silmin sadetta, joka löi vesilätäköihin niin, että näytti kuin siellä olisi ollut kokonainen kääpiö-joukko, joka hypähteli nopeasti ylöspäin ja putosi takaisin maahan sateen yhä uusia synnyttäessä. Sateenkaaret loistivat heidän lapsuutensa aikana luvaten heille koko maailman.
Tosin oli talvea vielä joka vuonna, mutta kylmä oli lyhyt-ikäisempi ja kevät puhkesi yhä suuremmalla voimalla. Joka kevät peittivät tulvat alangon ja alukset olivat Valkokarhulle monet kerrat hyvään tarpeeseen, niille hän vei vaimonsa ja omaisuutensa turvaan. Oli aikoja, jolloin koko maa oli penikulmain laajuudelta veden peitossa, niin että kukkulat vaan kohosivat pinnalta kuin saaret, ja peto-eläimet ryntäsivät niille mustina mielettöminä laumoina, niin että kauhistutti niitä lähestyäkin ja samanlaisia joukkoja uiskenteli kuolleina pinnalla. Valkokarhu, joka oli rakennellut aluksia vain huvikseen, alkoi aavistaa niitä kerran vielä tarvittavan. Niitä tultaisiin vielä tarvitsemaan hädän hetkellä. Valkokarhu hymyili niin että koko hänen vaaleaveriset kasvonsa säteilivät.
Olihan aurinko hänen ystävänsä. Eikö hän voisi luottaa maahan? Sehän oli lahjoittanut hänelle tulen, silloin kun hänellä ei sitä ollut ja hän oli aivan yksin. Aurinko ja maa olivat yhtyneet yhteen sulattaakseen jäätikön ja antaakseen hänelle tulen. Hän ei tulisi milloinkaan unohtamaan sitä päivää, jolloin vuori avautui hänen majansa ulkopuolella ja antoi tulta maan sisästä. Sinä hetkenä valtasi heidät hirvittävä tuska, joka päättyi valtavaan riemuun.
Koko maa vapisi kuin olisi sen viimeinen päivä ollut tullut, syvällä maan sisällä jymisi ja kävi niin kovia täräyksiä että Valkokarhukin horjahti nurin. Soilta kuului käsittämätöntä tuskan ulvontaa, eläimet menettivät järkensä ja sekaantuivat toisten joukkoihin katsomatta olivatko ne ystäviä vai vihollisia.
Ja kesken kaameinta kuolemankauhua näkee Valkokarhu maanhalkeamasta syöksyvän tulta, pensaikot syttyvät. Silloin hän nousee, nauraa kuin mielipuoli, ymmärtää koko leikin tarkoituksen, horjuu tulta kohti, sillä maa aaltoilee hänen allaan; hän kaatuu, hymyilee, nousee jälleen ja saa vihdoin tulen käsiinsä. Sydän on onnesta ja kiitollisuudesta pakahtumaisillaan. Tuli! Hänellä on tuli ja hän ulvoo rajattomasta riemusta. Hän rientää kuin raju-ilma kotiin Kevään luo, joka makaa kasvoillaan pidellen kahden käden kiinni, hän heiluttaa palavaa oksaa vaimonsa pään päällä. Tulta! Tulta! Niin, niin, maa on antanut Keväälle tulen, sillä se on niin hyvä.
Sinä päivänä, jona nuotio paloi taas hänen majassaan, meni hän ulos ja itki lämpimässä sateessa. Sade ja kyyneleet valuivat pitkin hänen partaansa, kun hän huumaantuneena ja sydän täynnä kiitollisuutta katseli auringossa hohtavia pilviä.
Siitä oli nyt kulunut monet vuodet ja Valkokarhun pojat olivat aikamiehiä. Näille hän kertoi siitä ystävyys-suhteesta, mikä hänellä on maahan ja aurinkoon. Mutta joka kevät sytytti Valkokarhu suuren rovion maan rikkauden ja anteliaisuuden muistoksi. Hän toi nuoren härän uhriksi ja jos taivas oli kyllin armollinen ja otti vastaan savun herkuttelivat ihmiset itseään iloisina paistilla. Ja tämä tapahtui käen kukkuessa ja auringon valaistessa keskiyön pohjoista taivasta, auringon, joka ei laske kauas. Sinä aikana oli Valkokarhu saanut tulen ja sinä aikana sytytti hän ilotulen muistoksi ensimäisestä nuotiosta, minkä maa oli hänelle antanut.
Valkokarhun pojat sytyttivät tulia senjälkeen aina samana aikana, vielä silloinkin kun he olivat eronneet ja joutuneet niin kauas toisistaan etteivät enään nähneet toistensa nuotioitakaan. Ja tämä tapa säilytettiin sittemmin aina pohjolassa.
Mutta Kevät, joka tietysti oli ulkopuolella Valkokarhun ja poikien, noiden käsittämättömien miesten toimia, lähestyi maata salaa omalla naisellisella tavallaan, kiitollisena rakkaasta tulesta, joka nyt paloi aina hänen liedellään.
Häh lähti ulos kenenkään huomaamatta ja nähdessään yön olevan valoisan ja auringon lepäävän jäätikön takana, sen jäätikön, joka ei enää tulisi uhkaamaan häntä eikä hänen omaisiaan, uhrasi hän maalle maljallisen jyviä, lihavia viljajyviä, joita hän oli edellisenä vuonna koonnut tähkä tähkältä ja hieronut niitä kärsivällisesti hyppystensä välissä. Hän ei tiennyt parempaa lahjaa ja kun maa oli suonut hänelle tulen, niin että hän saattoi taas leipoa leipää, tuli sen tietysti saada uhrikin. Pienihän se oli, niin pieni, ettei kukaan sitä näkisi, mutta hänen mielestään ei maa saisi olla ilman lahjaa tällaisina valoisina öinä. Kevät kylvi siemenensä maahan kainona kuin nuori neitonen ja kun se oli tehty, palasi hän sisään.