Kesän kuluessa alkoi siemen orastaa ja siitä kasvoi kaunis laiho. Kevät selitti sen siten että maa oli kaikessa hiljaisuudessa ottanut lahjan vastaan ja hänet valtasi harras kiitollisuus huomatessaan, että se vastasi antamalla hänelle siemenen satakertaisena takaisin. Poimisiko hän sen, olisiko se hänelle? Aivan varmaan, sillä kun kerran naiselle osotetaan sellainen suosio, tulee hänen nöyränä ottaa se vastaan. Kevät ymmärsi sen suureksi epäitsekkääksi rakkauden osotukseksi, jonka hän otti vastaan kumartaen syvään maalle, jolla seisoi. Maan armollisuus vei voimat hänen polvistaan. Hän otti vastaan vahvimman suoman lahjan kuten lapsi äidiltä. Niin lainehti ensimäinen keltainen vilja kesän tuulessa, kuten salainen side, ihana ja viaton, rikkaan maan ja Kevään hiljaisen neitosydämen lemmenliitto.
Seuraavana keväänä uhrasi Kevät taas jyvänsä maalle miesten ollessa iloissaan polttamassa tuliaan ja tervehtimässä pohjolan aurinkoa. Ja sinä kesänä oli hänen peltonsa vielä suurempi. Mutta hän ei korjannut sitä kokonaan syksyllä vaan jätti osan paikoilleen; hän arveli että maan tulisi saada se pitää.
Sen jälkeen antoi hän aina lahjojaan, joista toivoi saavansa takaisin, sillä hän oli käytännöllinen. Hän uhrasi pellavan siemeniä, jotka eivät olleet hyviä syödä ja sai sijalle pellavaa värttinää varten. Hän kylvi sangen kovasydämisenä nauriin siemeniä ja korjasi nauriit, jotka oikeastaan laatuunsa nähden olisivat kuuluvat maalle. Sensijaan antoi hän kaalin juurien jäädä maahan ja söi itse latvat. Mutta mitä hän tekikin, pysyi maa kuitenkin liitossa ja aurinko ja sade auttoivat heidän yhteistöitään.
Se oli Kevään maanviljelyksen alku. Hänen liittonsa maahan sekä kesy karja olivat olleet hänen elämänsä onnena kaikkina niinä vuosina, jolloin hänen lapsensa syntyivät ja hän näki niiden varttuvan suuriksi, Valkokarhun puhuessa joka ikinen päivä poismuutosta. Mutta niin kauan kuin he paikallaan asuivat, oli Kevään elämä ainaista aherrusta ja sinä aikana oli hän luonut lapsilleen kodin.
Hänen hyvyytensä ei unohtunut milloinkaan. Hänen sydämensä oli niin suuri että hänelle nousi kyyneleet silmiin nähdessään lintujen lentelevän korsi nokassaan pesän tekoon. Hän oli niin lempeä, etteivät hänen poikansa, jotka olivat karkeita miehiä, voineet milloinkaan vahingoittaa eläintä paitsi mitä ravinnokseen tarvitsivat. Tulevina aikoina muistettiin aina Kevättä nähdessä vasikoita ja pikku karitsoja jotka keväisin makasivat vasta syntyneinä ja värisevinä maassa emänsä vieressä. Vieläpä alkukesääkin alettiin kutsua hänen mukaansa ja siunattiin hänen nimeensä.
Mutta se päivä koitti kuitenkin kerran, jolloin Kevään täytyi jättää kotinsa ja kärsiä rajattomasti tuskaa ja surua ennenkuin hän sai toisen. Jään lähtö tapahtui eräänä vuonna niin äkkiä ja niin rajusti, että se tempasi koko perheen asuinsijoiltaan ja heitti sen merelle.
Tuli harvinaisen aikaseen suojailmoja ja tuntureilta alkoi tulvia, joet tulvivat yli äyräittensä jo ennenkuin jäätkään olivat liikkeessä. Alas virtaili suuria jäätikön palasia niin nopeasti, ettei niillä ollut aikaa edes sulaa matkalla. Kuolleitten eläinten paljoudesta, joita uiskenteli alas virtoja vilisten, ymmärsi Valkokarhu että ylä maissa olivat olot aika vaikeat; siellä nousi vesi varmasti kaulaan asti, ehkäpä vielä ylemmäksikin. Tulipa aikaisten kevätvirtojen mukana ihmisruumiitakin, jotka Valkokarhu tunsi järjestään kaikki ja häntä alkoi huolestuttaa jäätikköläisten kohtalo.
Eräänä päivänä näki hän vedenpinnalla kelluvan ruumiin, jonka vatsa kohosi korkealle yli pinnan; sen päällä istui korppi kiskoen nahkaa irti, saadakseen reijän. Valkokarhu purjehti kuolleen luo, ja huomasi sen olevan Tuuri-päällikön. Siitä päivästä lähtien alkoi Valkokarhu suosia korppia.
Mutta pian tuli muutakin ajateltavaa kuin entisiä kadehtijoitaan. Tuli maanjäristyksiä ja tulvavirtoja, toiset tuoden tullessaan särkyneitä vuoria, ukkosilmoja ja tulta kidassaan, toiset taas tulivat nopeasti ja hiljaa pitkine käsivarsineen, jotka sulkivat kaiken syleilyynsä. Kaukana pohjoisessa jäätikön ja vuorten suunnalla näki Valkokarhu suunnattoman korkean tulipatsaan syöksyvän ilmaan ja liekeissä oli äärettömän suuria jäälohkareita ja kokonaisia vuoria, jotka sitten taas satoivat maahan. Sitä seurasi lumivalkoinen höyrypilvi, joka melkein samassa täytti koko taivaan. Sen jälkeen tuli pimeys, sitten rajuilma ja taivaasta satoi muraa. Tulta sinkoili ristiin rastiin kuohuen ilmassa.
Vuorilta kiiri jylisevä kohina, joka nopeasti saapui rannalle, missä se kohtasi mereltä tulevan myrskyn. Virta siinä kuohui alas rajusti sulavilta jäätiköiltä. Se tuli villeinä penikulmain laajuisina koskina, joitten edessä oli vettä pauhaavana rintavarustuksena ja se riensi merta kohti, jossa hyökyaalto kohosi sitä vastaanottamaan. Saaret ja rannikot joutuivat tämän mahtavan taistelun jalkoihin.