Ja kun myrsky asettui ja tuli aivan tyyni, oli koko alanko yhtenä ainoana tulvivana, mereen yhtyneenä järvenä. Veden pinta nousi ja laski hitaasti yön kaikkien tähtien kuvastuessa sen mustaan, upottavaan helmaan. Suuria saarimaisia kuolleitten eläinten joukkoja kellui yhdessä kohden, keinuen kuten hidas hengitys ylös, alas syvyyden pinnalla kokonaisena ruumis-, luu- ja sarvimetsänä, jota kuu valaisi.
Mutta Valkokarhu oli joukkoineen jo aikoja sitten aavalla ulapalla. Kun hän huomasi, että jäätikkö ja maa olivat kovassa taistelussa ja ettei kuivalla maalla enää ollut olemista, pani hän aluksensa kuntoon, otti elintarpeita ja tulta mukaansa sekä astui laivaan koko perheineen ja omaisuuksineen. Keväälle se oli kuin kuolonisku. Mutta palavat vuoret ja tulisade pakottivat lähtemään. Niin he turvautuivat mereen. He olivat jo ehtineet kauas kun virta purkautui vuorilta, aalto saavutti heidät heikentyneenä ja kaatamatta aluksia. Oli aivan tyven, laivasto pysyi paikallaan keinuen hiljalleen meren nukkuvasti hengittäessä. Valkokarhu istui joukkoineen laivassa toivotonna ja äänettömänä kuten taivaan tähdet ja niiden mereen kuvastuvat kuvat. Hohtavista laineista jäävuorien välistä kohottausi merihirviöitä, ne puhalsivat kuumaa ilmaa ja sukeltausivat takaisin märät selkäevät kuutamossa loistaen.
Mutta aamu koitti ja aurinko kohosi idästä punaisena ja kaikkivaltiaana. Raitis tuulenhenki puhalsi pitkin merenpintaa aurinkoa vastaanottamaan. Valkokarhu ja hänen poikansa nostivat nahkoja tuuleen ja laivat lähtivät liikkeelle.
Kun he tulivat aavalle merelle, kohosi heidän näkyviinsä se sisämaa minkä he olivat jättäneet ja he näkivät että pohjoiset vuoret loistivat alastomina ja kaiken värisinä kuten aikojen alussa. Jäätikkö oli hävitetty ja se oli tyhjentäytynyt mereen. Muita kauniimpana kohosi pyöreähuippuinen vuori, josta nousi ohut savupatsas rauhallisesti sinistä taivasta kohti. Silloin ymmärsi Valkokarhu että rauha oli tehty jälleen. Aurinko oli voittanut ja se otti nyt vastaan maan uhrin.
Mutta tuuli ajoi aluksia maasta poispäin itää kohti, kunnes yltympäri näkyi ainoastaan aava meri ja silloin he luulivat että heidän täytyy kuolla. Kymmenentenä päivänä, kun kaikki olivat näännyksissä, alkoi idästä näkyä maata. Valkokarhu näki että he pelastuisivat ja hän antoi maalle nimen Livland, elämänmaa.
Tänne he nyt asettuivat. Valkokarhu sytytti nuotion ja otti haltuunsa uuden maan, suurten lintuparvien rientäessä etelästä etsimään pohjoisia järviä.
Täälläkin olivat aurinko, vesi ja pilvet kilpasilla ja maa lepäsi paljaana ja höyryävänä kylvyn jäliltä, vuoroin valossa, vuoroin kiitävien pilvien varjostamana, pilvien joiden kera aurinko nyt löi leikkiä. Mutta kevät voitti. Sateenkaari jännitti kevyen siltansa yli ketojen sen merkiksi että tämäkin on ihmisten asuinpaikka.
Valkokarhu katseli ympärilleen ja näki koivuja, näki paljon ja hyviä laivanrakennusaineita. Täällähän voisi rakentaa huimaavia aluksia, joilla pääsisi matkustamaan ympäri koko maailman! Tänne hän tahtoi jäädä.
UUTISASUKAS.
Liivinmaassa joutui Valkokarhu alkuasukasten kanssa tekemisiin. Hänen mieleensä ei juolahtanutkaan että nuo pienet rupiset villit, jotka liikuskelivat viidakossa kuten muurahaiset, olivat niitä kauniita, alastomia ihmisiä, joita hän oli kuvitellut löytävänsä metsien eteläpuolella; ja sittenkin ne olivat samoja. Ne polveutuivat samasta kansasta, joka kerran oli karkottanut Pojan ja jättänyt hänet talven kynsiin.