Kesti kauan ennenkuin Valkokarhu sai arat alkuasukkaat niin paljon rauhottumaan, että hän saattoi kunnolleen nähdä niitä. Alussa ne piiloutuivat pensaisiin kuin ketut ja lähtivät pakoon, jos niitä tuli liian lähelle. Ne pakenivat mielellään nelin kontin pysyäkseen niin näkymättöminä kuin mahdollista ja kun ne sitten ryömivät ruohistossa jäykkä nahka selän peitteenä, oli niillä tapana kääntää päänsä taaksepäin, näyttää kaikki hampaansa ja juosta edelleen. Päästessään tarpeellisen välimatkan päähän nousivat ne ja juoksivat suorina kunnes pääsivät suojaan. Valkokarhu kutsui niitä mäyriksi sen jäljen mukaan minkä ne tekivät ja niiden hajun mukaan.

Hänelle selvisi, että ne tunsivat häntä ja hänen pitkiä, vaaleita poikiaan kohtaan pelkoa ja syvää kunnioitusta ja pitivät heitä varmaankin yliluonnollisina olentoina. Mitä muuta ne voisivatkaan ajatella vaaleatukkaisista ja sinisilmäisistä jättiläisistä, jotka tulivat merta myöten laivoilla, joita he eivät ensinkään voineet ymmärtää. Valkokarhun täytyi tehdä monta ystävällistä merkkiä ja kulkea viheriät oksat käsissä aseitten asemesta saadakseen niitä lähenemään ja sittenkin ne tulivat vatsallaan ryömien ja pelosta ja alistuvaisuudesta uikuttaen kuin koiranpennut.

Lempeä Kevät istui kyyryllään niiden edessä ja viekotteli niiden pienokaisia luokseen pitäen jyväkakkuja polvellaan.

Vihdoin saatiin syntymään läheneminen, mutta vasta sitten, kun mäyrät olivat oppineet, etteivät nuo pitkät, valkoiset ihmiset tahdo heitä syödä, heittäytyivät he maahan heidän, kuten yliluonnollisten olentojen eteen. Heidän puoleltaan ei siis Valkokarhu saanut kokea mitään vaikeuksia, kun hän asettui maahan asumaan.

Täällä oli runsaasti suuria mänty- ja koivumetsiä, täynnä riistaa. Sisämaassa levisi äärettömiä aroja, joilla villihevos- ja lammaslaumoja kulki syömässä silmän kantamattomiin. Valkokarhu näki täällä villihevosen ensikerran; se oli jättänyt Skandinavian jo kauan ennen hänen aikojaan. Kerrottiin tosin taruja, miten iso-isät aikoja sitten olivat tunteneet eläimen, jolla oli vain yksi varvas kummassakin jalassa ja joka juoksi kuin tuuli, mutta Valkokarhu oli luullut sitä vain saduksi jonkalaisia kerrottiin niin paljon menneiltä ajoilta; tässä näyttäytyivät tarut siis tosiksi.

Valkokarhu toivoi paljon näiden villihevosten tuttavuudesta. Ne olivat kauniita eläimiä. Mustat juovat pitkin harmaankeltaisia kylkiä ja suuret vilkkaat korvat päässä. Ne olivat hyvin uteliaita ja leikinhaluisia, aina valmiina hypähtämään ja kiitämään iloista ravia yli aron. Valkokarhun pojat olivat sangen mieltyneitä noihin reippaisiin eläimiin ja koettivat lähestyä niitä toisessa kädessä leipäpala, toisessa hihnan solmu ja villihevosetkin korskuivat, niiden teki mieli lähestyä ja ne tanssivat paikallaan pehmein liikkein, mutta kun pojat lähestyivät, lähtivät ne kuitenkin täyttä laukkaa pakoon, niin että näki niiden kavioiden vaan vilkkavan ilmassa. Ne päästelivät kiivaita ääniä kurkustaan, etenkin nuoret varsat, jotka kiitivät liehuvin harjoin ja joiden silmissä näkyi valkuainen kuin puolikuu, pojat huutelivat niille kaikilla mahdollisilla lempinimillä ja hevoset nyökäyttivät päätään ja vastasivat iloisesti hirnahdellen, mutta eivät toistaiseksi laskeneet heitä lähelle.

Asian laita oli niin että alku-asukkaat osasivat kyllä pyytää hevosia, mutta kesyttää niitä ja tehdä niistä ihmisten ystäviä eivät he ymmärtäneet. He olivat kerrassaan tunteettomia eläimiä kohtaan ja sillä tavalla että Valkokarhu sekä oudoksui että tuli siitä liikutetuksi; he eivät tyytyneet siihen, että he olisivat metsästäessään tappaneet ne, vaan he kiduttivat niitä aivan vaan huvikseen. Mutta heidän mieleensäkään ei juolahtanut kohdella niitä ystävällisesti, sillä Valkokarhun arvelun mukaan nämä arat kantapäällä astujat pitivät itseään äärettömän paljon korkeammalla kaikkia mitkä eläimen nimeä vaan kantoivatkin. Mutta näillä mäyriäisillä ihmiseksi oli monta omituisuutta, joista he ylpeilivät ja jotka Valkokarhu kernaasti salli heidän säilyttää ominaan.

Tämä alkukansa oli kokenut monia vaihtelevia kohtaloita senjälkeen kuin Poika-vanhus oli eronnut heistä kadotetussa maassa. Useimmat niistä olivat jatkaneet matkaansa suoraan etelää kohti ja olivat hajonneet kaukaisiin kuuman vyöhykkeen maihin, eikä niistä kuulunut mitään, ennenkuin melkein kokonaisen maailman kehityskauden jälkeen eräs Pojan jälkeläisistä, Kolumbus, löysi perheen haaran länsi-Intian saarilta. Vielä myöhemmin tapasi Pojan heimoa oleva, Darwin, Tulimaassa sen kuolevan äärimäisen haaran, samanlaisena kuin se oli alkanut.

Mutta Valkokarhun aikana eivät ne vielä olleet ehtineet etelä-Europaa pitemmälle ja alkoivat vasta siirtyä Afrikaan ja Aasiaan. Oli aina pohjoisia etuvartioita, jotka kestivät kylmää paremmin kuin toiset ja kun ilmanala pohjolassa leutoni, siirtyi moni takaisin entisille seuduilleen, seuraten muuttoeläimiä ja liikkuen edestakaisin vuoden aikojen mukaan. Silloin kun tämä alkukansa oli siirtynyt Skandinaviasta, oli se ollut muun Europan yhteydessä; sitten avautui väliin leveitä salmia, joiden poikki he eivät toistaiseksi päässeet, mutta silloin he poikkesivat Itämeren maakuntain rannoille toisten asettuessa kauas sisä-Venäjälle ja täällä, siis Valkokarhu heidät tapasi.

Alussa he eivät voineet ymmärtää toisiaan ja molemmat luulivat ettei toisella olisikaan mitään kieltä, ainoastaan järjettömiä ääniä, mutta he oppivat pian yhdistämään sen mitä sanottiin siihen mitä tarkoitettiin ja tämä kielten eroavaisuus antoi ensimäisen aiheen muodostamaan käsitteitä, jotka sitten saivat pysyvän muodon. Eikä sitä paitsi kestänyt kauan, ennenkuin Valkokarhu huomasi mäyriäisten näöltään ventovieraassa kielessä sanoja, jotka tuntuivat hänestä tutuilta ja jotka kerran lienevät olleet samanlaisia kuin hänen omansa. Mäyriäiset osasivat kertoa taruja ja ikivanhoja runoja. Heillä oli muun muassa hämärä muinaistaru jostain ihmisestä, joka oli murhannut veljensä ja kirottuna täytyi muuttaa autioon maahan. Valkokarhu kuunteli suurella myötätunnolla kertomusta tuosta hirmutyöstä ja antoi kertojalle palan leipää.