Pohjolassa asuvat alkuihmiset eivät olleet enään aivan samanlaisia kuin Pojan heistä erotessa. Kodittomuus ja hätä olivat tehneet heidät pahemmiksi, ja he kadehtivat jo syntymästään asti toisiaan enemmän kuin ennen. Siitä huolettomuudesta ja notkeudesta mistä heidän esi-isänsä ennen olivat niin iloinneet, ei ollut jälkeäkään; he eivät enään kiikkuneet puitten latvoissa omena kädessä ravistellen hedelmiä maahan aikansa kuluksi. Karvapeitettä ei heillä enään ollut, kovat ajat olivat sen kuluttaneet ja sen sijaan oli tullut hiki ja maanpakolaisuuden tomu. Ainoa, minkä he olivat oppineet, oli suojella selkää talvelta, jota he aina pakenivat ja sen he tekivät aivan sananmukaisesti, sillä he eivät ymmärtäneet pukeutua oikein, vaan vetelivät muassaan vanhaa lampaan nahkaa, jolla he suojelivat selkäänsä kylmältä. Mutta he eivät osanneet sitä valmistaa, nahka oli jäykkää ja kovaa. He käyttivät sitä metsästysretkillä ja kaikissa tilaisuuksissa suojanaan, he nukkuivat sen alla ja vaaran uhatessa ryömivät sen taakse. He eivät rakentaneet itselleen majoja, vaan nukkuivat viheliäisesti luolissa tai pensaassa ja talven joutuessa vetäytyivät he joukottain kuten muuttolinnut etelää kohti, eivätkä näyttäytyneet ennenkuin seuraavana keväänä. Ja heiltä oli kuitenkin aina ollut tuli. He kuljettivat sitä korissa taulan kera aivan kuten ennen muinoin, mutta he eivät olleet sen käytössä päässeet pitemmälle. Ruukkuja he eivät tunteneet. Leivän leipominen oli heille tuiki outoa eivätkä he aavistaneetkaan mitään koko viljan olemassa olosta vaikka he kahlasivat siinä kaulaansa myöten, sillä maa kasvoi viljavanaan villiä viljaa. Tietysti ei heidän mieleensäkään noussut ajatus että he itse voisivat kasvattaa viljaa. Aluksia he eivät osanneet rakentaa, mutta sensijaan he osasivat uida ja selviytyivät siten pienemmistä vesiesteistä. He eivät heittäneet keihästä ja valmistivat ainoastaan kehnoja kiviliuskoja.
Mutta sen sijaan oli heiltä eräs ase, joka oli vallan uusi Valkokarhulle; he osasivat ampua putkella, jossa oli kivinuoli pitkän ja tarkoin määrätyn matkan päässä, käyttämällä paria antilopin sarvea, joiden päät oli kiristetty yhteen suonijänteellä. Se oli jousi, mutta he eivät osanneet selittää miten he olivat sen saaneet, vaan he näyttivät irvistäen kuinka he ottivat kiinni myrkyllisen käärmeen ja pistivät nuolenpäitä sen päähän tehdäkseen ne voimakkaiksi ja Valkokarhua kauhistutti nähdessään ensimäisen kerran villihevosen kaatuvan sellaisen nuolen satuttamana ja kuolevan suonenvedon tapaisesti väännellen, vaikka siihen oli tullut tuskin naarmuakaan. Se oli rumaa noituutta. Valkokarhu ei ainakaan puolestaan tahtonut käyttää jousta.
Pojat eivät sensijaan saaneet silmiään pois niistä ja he laittoivatkin pian samanlaisia, vaikkakin saarnipuusta. Myrkystä he eivät välittäneet, siltä he eivät ampuneet takaapäin; he olivat voimakkaita, ja harjaantuivat aikaa myöten niin, että läheltä saattoivat ampua nuolen aivan metsähärän ruumiin läpi.
Paitsi metsästystä, käyttivät mäyriäiset jousta toisellakin tavalla: he istuutuivat ja soittivat näppäilemällä pingotettua kieltä. Siitä lähti houkutteleva ääni, joka soi kuin kaukaisten maailmojen yli kiitävä tuuli.
Mäyriäiset pitivät paljon soitosta ja kun joku heistä näppäili jousta, jonka ääni kaikui kuivasta pääkallosta, jossa sarvet olivat kiinni ja toinen takoi kepillä onttoa puuta kolmannen vihellellessä luulla ja muiden ympäröidessä näitä soittotaiteilijoita ja voihkiessa tuskallisesti kuorossa, teki se syvän vaikutuksen muihinkin kuin noihin väänteleviin soittoniekkoihin itseensä. Niissä sävelten värähtelevissä soinnuissa oli jotain salaperäistä, joka saattoi sekä ihmisen että eläimen haaveilemaan ja itkemään, niissä oli metsänääniä, jotka herättivät eloon uinuvia muistoja kadotetusta Eedenistä.
Alkujaan olivat he nähtävästi käyttäneet houkutussoittoaan ainoastaan metsästyksessä, kiinnittääkseen riistan huomiota. Kun villi hevonen läheni viisas pää kallellaan ja suuret, hienokarvaiset aistikkaat korvat eteenpäin kääntyneinä kuunnellen ihania säveliä, jotka olivat kuin tuulen henki kaukaisilta onnellisilta laitumilta, lensikin harppukielen myrkkynuoli pistäen kuolontulen eläimen suoniin. Se oli hyödyttävä taito ja koko alku-asukkaan sielu oli keskitettynä tähän aseeseen, joka oli samalla sekä kyykäärme että harppu.
Mutta pitkäaikaisen käytön jälkeen oli heidän taitonsa niin kehittynyt, että he alkoivat kunnioittaa soittoa erityisenä taitona aivan toisena kuin metsästystä. He kiinnittivät kaareen useampia kieliä ikäänkuin erilaisia tuulenvoimia vastaamaan ja syvensivät kaikua irrottamalla sarvet tyhjästä pääluusta, joka sorisi hampaineen, kiinnittämällä ne kilpikonnan kuoreen, jossa oli täyteläisempi sointu. Luusoittimeen he tekivät reikiä, niin että se valitteli useampihaavaisena; onton puun he hakkasivat poikki niin että sitä saattoi helpommin kuljettaa muassaan ja he oppivat valittamaan määrätyssä tahdissa, joten puute ja kaihokin olivat hyödyksi. Oi, niin, niin, kylläpä he olivat soittotaitureita!
Ei Valkokarhulla eikä hänen perheellään ollut pienimpiäkään lahjoja siihen suuntaan, mutta he olivat hyvin vastaanottavaisia ja kuuntelivat syvästi liikutettuina toisten esittäessä paraita palojaan; syvä huokaus kohosi heidän sielunsa syvyyksistä ja he vuoroin kalpenivat vuoroin punastuivat, niin syvästi se heihin vaikutti. Soitto lumosi heidät, he seisoivat kuin kiinni naulattuina salaperäisten houkutusäänten hurmaamina, jotka saattoivat heidät unohtamaan itsensä.
Siinä niin kuunnellessaan muistuttivat he suuresti kauniita villihevosia, jotka soitto teki luottaviksi, he kumartuivat eteenpäin samaan lumottuun asentoon, liikkumattomina — ja noiden vierasten soitto voitti Valkokarhun ja sitoi hänet heidän ystäväkseen.
Muuten ei Valkokarhu oppinut paljoakaan itämaalaisilta. Vaikutus oli päinvastainen. Heillä näytti olevan hämmästyttävä matkimiskyky, he oppivat kädenkäänteessä sekä pukeutumaan että keittämään, ajamaan reellä, purjehtimaan merellä ja tekemään kaikkea, mitä Valkokarhu teki.