Vieläpä he mukautuivat niihin niin pian, että he jo keskenään huomauttelivat siitä, miten he oikeastaan olivat tunteneet nuo yksinkertaiset seikat jo aikoja sitten. He olivat melkein nauramaisillaan tuolle tuliparralle, joka oli olevinaan kaikkien mitä luonnollisimpien asioiden keksijä; sehän ei onneksi ollutkaan niiden keksijä. Mutta he eivät kuitenkaan milloinkaan päässeet pitemmälle uusine oppineen, ennenkuin he olivat kurkistelleet, miten Valkokarhu teki työnsä.
Puu- ja työkalut elivät Valkokarhun suurissa kesakoisissa käsissä. Ei mikään jäänyt entiselleen, vaan puhkesi yhä täydellisempään muotoon kun hän oli tarkastellut sitä sinisine säihkyvine katseineen. Hän ei laskenut käsistään ainoatakaan uutta venhettä eikä rekeä joka ei olisi ollut toisenlainen kuin edellinen. Alku-asukasten pyrkimys hankkia jotain hyvää oli sensijaan kohdistettuna siihen, että se olisi aivan sellaista kuin sen pitää olla: vanhaa tuttua muotoa, ja tätä he kehittivät hyvin pitkälle; he pääsivät niin korkealle kuin päästä voi pysyttelemällä itsekeksineen kintereillä.
Heidän kauttansa leväsivät uudet tavat edelleen kaukana asuville alkukansaheimoille, jotka ottivat ne halulla vastaan, mutta joilla ne jäivät kehittymättä, koska ne olivat joutuneet liian kauas alkulähteestä.
Valkokarhu ja alku-asukkaat tulivat keskenään hyvin toimeen. Kumpikin säilytti omat tapansa. Ja ne olivat sangen erilaiset. Alku-asukkaat esim. polttivat vainajansa. Se oli kuvaava tapa, joka periytyi muinais-ajoilta, jolloin he vielä paistoivat ja söivät ne. Ikäänkuin muinaisajan tapojen muistona söi perhe vielä pienen palan vainajasta roviolla, kunnioittaakseen asianomaista. Olisihan ollut aivan sopimatonta laskea joku menemään aivan syömättä pois. Mutta opittuaan Valkokarhulta jyvien käytön, ottivat he tavaksi muodostella pieniä kakkuja kuolleen muotoisiksi ja syödä niitä poltto-tilaisuudessa ja tämä tapa jäi sitten käytäntöön.
Valkokarhu ei paheksinut ruumiinpolttoa, vaikkakin haju oli hänelle vastenmielinen. Hän oli tottunut jäätiköllä toisiin tapoihin, mutta eihän voinut odottaa että kaikki kansat olisivat samanlaisia. Jäätikköläiset eivät uskoneet kuolemaan. Niiltä ajoilta asti, jolloin kanta-isä oli mennyt majaansa eikä näyttäytynyt enää, annettiin niiden, jotka kuolivat joko johonkin tautiin tai vanhuuttaan, jäädä sinne missä he olivat asuneet eläessään ja jätettiin heille jotain ruokaa, jonka jälkeen hauta peitettiin. Jos he elivät vielä sen jälkeen, ei se kuulunut kenellekään, mutta se tehtiin heille niin mahdolliseksi kuin suinkin.
Jokapäiväisessä elämässäkin erosivat alkuasukasten tavat suuresti Valkokarhun elintavoista. Naisten asema oli kurja. Siveettömyys ja irstaisuus oli heistä mitä luonnollisinta. Varasteleminen oli ainoa luvallinen omistusoikeus minkä he tunsivat. He olivat niin pelkureita että heitä kävi sääli, mutta matkan päässä he olivat hyvin rohkeita. Ylivoiman kunnioittamista he eivät tunteneet, pienintäkin eläintä he pakenivat, mutta luonnon puhuessa eivät he vaienneet. Pimeässä he ulvoivat kuin susilauma. He kinastelivat aina, sättivät aina toinen toisiaan, mutta eivät milloinkaan lyöneet.
Valkokarhun ja alku-asukasten välillä syntyi itsestään sopiva välimatka. Valkokarhun jäädessä rannikolle asumaan valmistellen uusia, suuria laivojaan, vaeltelivat alku-asukkaat edestakaisin samojen seutujen välillä. He vetäytyivät kylmän tullen etelään ja palasivat kevään joutuessa takaisin. Valkokarhu otti heidät ystävällisesti vastaan kun he palasivat, mutta mitään läheisempää yhteyttä ei syntynyt. Joka kevät siihen aikaan kun Valkokarhu poltti kokkoansa ja toimitti uhria — hän uhrasi nykyään kernaimmin villihevosia, joiden liha oli hyvää — saapuivat alku-asukkaat, nuo vanhat tutut, jotka saivat mielellään myöskin yhden palan ja joilla aina oli kerrottavana uutisia ulkoapäin. Siten pidettiin suuret juhlat sitä seuraavine soittohuveineen ja vaihtokauppoineen. Alku-asukkaat toivat mukanaan tavaroita, joita Valkokarhu toivoi saavansa ja hänellä oli sensijaan sellaisia herkkuja, joista toiset pitivät.
Eräänä vuonna oli jollakin noista kiertolaisista muassaan merkillinen kirves, jonka Valkokarhu heti vaihtoi itselleen ja jota hän ryhtyi ahkerasti tutkiskelemaan. Se oli kauniin punainen ja niin kirkas, että siinä näki kasvonsa aivan kuin veden pinnassa. Merkillisintä oli ettei sitä voinut käsitellä kuten muita kivilajeja, se ei murentunut eikä siitä lähtenyt lyödessä siruja. Sensijaan saattoi sen lyödä liuskaiseksi, jolloin se myös lämpeni ja takoa taas toisen muotoiseksi. Se oli sitkeää mutta ei erittäin kovaa. Mitään makua tai hajua sillä ei ollut ja kädessä se oli painava. Se oli kuparia. Valkokarhu ei käyttänyt sitä kuitenkaan paljon, vaikka hän hankki itselleen sitä vaihtamalla niin paljon kuin käsiinsä sai, sillä Kevät piti sitä mielellään kaulassaan riippumassa. Työkaluksi ei se sopinut, se ei ollut kyllin kovaa, pii oli siihen sopivinta. Valkokarhulla oli koko joukko hiotuita talttoja ja kirveitä, joita ei mikään muu aine voinut korvata, ne purivat puuta ahnaasti ja niillä sai lyödä voimainsa takaa.
Sittemmin oppi Valkokarhu kuparin ominaisuudet, eivätkä ne suinkaan olleetkaan vähäiset. Valmistellessaan siitä Keväälle koristuksia huomasi hän että se suli tulessa. Se kuumeni nimittäin taottaessa ja tuli samalla huomattavasti pehmeämmäksi. Valkokarhu koetti sitä kuumentaa tulessa, ja silloin hän näkikin miten se äkkiä virtasi punasena käärmeenä liekkeihin. Hän vallan hämmästyi. Myöhemmin löysi hän sen yhtenä möhkäleenä ja kylmänä tuhassa ja hän alkoi uudelleen kokeilla. Sittemmin oli hänelle siitä monenlaista hyötyä. Mäyriäiset sanoivat että he saivat sitä kaukana itä- ja eteläpuolella asuvilta heimoilta, mutta eivät tunteneet sen kivestä eroavia ominaisuuksia ja oli se heillä aina hakattuna pieniksi kirveiksi tai nenärustossa kannettaviksi puikoiksi. Kohta sai Valkokarhu ostaa heiltä toistakin, melkein kuparin kaltaista metallia pieninä paloina. Se oli keltaisempaa ja sitäpaitsi pehmeämpää niin ettei sitä voinut käyttää muutakuin helminä ja naisten korvarenkaina. Vielä oppi Valkokarhu tuntemaan jotain valkoista metallia, puhumattakaan monista muista kapineista, joita mäyriäiset kuljettivat muassaan, kuten raakkuja, kauniita kiviä ja sen sellaista.
Heidän yhdessä olonsa kadottivat uutuuden viehätyksensä. Mäyriäiset tiesivät hyvin etteivät nuo valkoiset ihmiset olleet sen yliluonnollisempia kuin hekään. Eräänä vuonna jäi yksi heimoista asumaan paikoilleen talven yli ja selviytyi erinomaisen hyvin. Olivathan he jo oppineet sekä rakennus- että laivanvarustustaidon. Sitten jäivätkin he paikoilleen ja järjestivät elintapansa Valkokarhun perheen elämän mukaan. He näyttivät olevan erittäin kestäviä vahtimaan Valkokarhun töitä ja matkimaan häntä. Heillä oli oma omituinen tapansa varastaa silmin, suomatta milloinkaan omistajalle kiitosta.