Valkokarhu antoi heidän olla rauhassa. He elättivät itseään kalastuksella opittuaan käyttämään merta hyväkseen. He eivät kuitenkaan rakentaneet laivoja vaan jäljittelivät mieluummin sitä koverrettua venettä, jonka Valkokarhu oli antanut heille malliksi, täällähän oli runsaasti puuta. Sellaisen kaukalon saattoi suuremmitta vaivoitta kaivertaa tulen avulla ja se sopi hyvin mäyriäisten tarpeeseen. Ja totta puhuen he eivät suinkaan seuranneet millään sokealla ihailulla tuota taiteellista suur-alusta, joka Valkokarhulla oli rakennettavana rannalla; heidän sydäntänsä ahdisti ennemmin tuskallinen, polttava sisäinen tauti, johon oli olemassa ainoastaan yksi lääke…

Valkokarhun alus kasvoi. Ja hänen suunnitelmansa kasvoivat sen mukaan. Siitä tulisi niin suuri, että se voisi vallan yksin kantaa hänet ja koko hänen sukunsa maailman ääriin, aivan kadotettuun maahan asti! Hänen päätänsä huimasi työskennellessään. Hän riensi sinne tänne lämpimissään, otsa tulikuumana ja kädet ajatuksissa luomistyössään. Silmät välähtelivät, hänestä tuli varovainen ja kätevä, ja läpitunkevan tarkkanäköinen suunnitellessaan työtään; hän iski puun halki yhdellä ainoalla iskulla, hän rynnisti kuin härkä saadessaan selväksi mitä hän aikoi. Hän huuteli voitonriemusta työskennellessään auringon paisteessa ja hän oli itsekin kuin aurinko punaisine tukkineen ja partoineen, ja saattoi tapahtua, että hän raivoten malttamattomana löi suurimmalla vasarallaan säpäleiksi koko työnsä ja särki sen kuin villainen härkä kunnes ei ollut siruakaan eheänä; se tapahtui silloin kun joku seikka oli kiusannut häntä, eikä hän tahtonut heti saada sitä paikoilleen. Seuraavana päivänä seisoi hän taas raittiina ja reippaana työpaikallaan, pyyhkäisi punaista tukkaansa ja alkoi työnsä alusta. Pojat auttoivat häntä kaikessa.

Laiva, jota hän nyt rakensi, oli ensimäinen, jossa oli köli. Ankkurin ja naulat, jotka pitivät kaaripuita koossa, oli hän takonut kuparista ja kun koko aluksesta uhkasi tulla niin suuri, ettei hän eikä hänen poikansa, enemmän kuin mikään muukaan ihmisvoima sitä jaksaisi liikuttaa, oli hän, entisistä kokemuksistaan viisastuneena, laskenut kölin jo heti alusta lähtien pyöreille puille, lykätäkseen sen niitä myöten valmiina vesille.

Mutta kölin etupään, jonka tuli kohota yli keulan, oli Valkokarhu, käyttäen siihen koko rikkaimman älynsä, muodostanut jonkun hirviön pään muotoiseksi, jolla suu oli auki.

Ei ollut helppoa arvata mitä se tarkoitti, eikä edes Valkokarhukaan ollut siitä selvillä. Mutta hänen veressään kummitteli vielä esi-isien näkemät ja heiltä perityt hämärät muistot kauheasta merikäärmeestä, joka nyt nukkui ikuista untaan meren pohjassa ja hän kuvasi jotain sen suuntaista, jotain mielikuvitelmiensa hirviötä, joka hänen käsissään sai muotonsa. Pään tuli peloittaa valaita ja sen se tekikin. Sitä paitsi saisi se katsella ulos laivaa rakennettaessa ja koota itseensä kaipuun nähdä niitä ihmemaita, joita Valkokarhu aikoi sen turvissa etsiä.

Valkokarhu oli kuitenkin tarkkanäköisyydessään joutunut toisille jäljille ennenkuin laiva oli vielä valmiskaan. Aro ja näköala itää kohti, jossa hän ei ääriä löytänyt, vaikka olisi miten kauas kulkenut, sekä maailman äärettömyys, kuten merenkin, ei jättänyt häntä rauhaan. Eikö hän milloinkaan pääsisi eteenpäin? Oliko tuo pyöreä näköpiiri tuolla nousevine aurinkoineen hänen rajanaan? Eikö maailma sillä suunnalla milloinkaan tulisi hänen omakseen? Entä villihevoset, miksi ne saattoivat laukata itää kohti niin etäälle kuin halusivat?

Valkokarhu alkaa ottaa hevosia kiinni, hän kesyttää niitä, entisaikojen reet tulevat taas käytäntöön ja talvisin kiitää hän rannattomille lumikentille. Kotona nousee aika touhu kesytyksineen, hirnumisineen, nauruineen ja huutoineen. Kevät tulee, kädessä leivän palasia hevosille ja hän ojentaa niitä kämmenellään etteivät ne puraisisi hänen sormiaan ja hevoset sieppaavat palasia pehmeillä, liikkuvilla huulillaan. Ja kun ne loppuvat, kuivaa hän kuolan kädestään hevosten harjaan ja nauraa niille, kun ne seuraavat häntä ja nuuskivat pehmeällä turvallaan hänen käsiään. Valkokarhu tekasee kekseliäästi siimaniekan piiskan, joka suhisee ilmassa ja pistää kuin paarma; se saa hevoset hypähtelemään ja heittämään päätään. Hän lähtee poikineen hurjille retkille pitkin aroa.

Nuo hevoskullat juoksevat hyvin mielellään, ne kiitävät täyttä ravia reen edessä siinä vahvassa uskossa että ne koko ajan juoksevat pois reestä ja vankeudesta, ja niinhän niiden pitääkin juosta; takana istuu Valkokarhu reessä nauraen ääneensä, hevosten pakoa hän juuri voikin hyväkseen käyttää.

Reen rinnalla ratsastavat pojat, jotka aikoja sitten ovat oppineet asettumaan tuon kiitävän toverin selkään ja ohjaamaan sen rajua kulkua haluamaansa suuntaan. He istuvat kuin olisivat ratsastaja ja täyttälaukkaa kiitävä ratsu sulautuneet yhdeksi. Heleijaa!

Mutta kesäisin ei Valkokarhu pääse rekineen mihinkään. Hän miettii.