Ja hän miettii yhä. Kas, tuossahan ovat nuo pyörät, joita hän käyttää kierittäessään aluksiaan mereen. Entäs jos hän kiinnittäisi pyöreän tukin reen alle niin että se pyörisi koko ajan jalasten alla? Valkokarhu ei saa mielestään pyörää. Hän koettaa sitoa hihnan kummankin paksun hirren pään ympärille ja ripustaa sen reen alle. Mutta hihnat sitovat, eivätkä laske pyörää vapaasti pyörimään. Eikähän sen tarvitsekaan koskea maahan pitkin pituuttaan. Valkokarhu veistää sen kapeaksi paitsi molempia päitä ja saa sen pysymään kiinni, mutta se ei ole sittenkään vielä hyvä ennenkuin hän hihnojen asemesta tekee reijät itse jalaksiin ja antaa pyörän ohuitten osien mennä niiden lävitse. Nyt saattaa reellä todellakin ajaa paljaallakin maalla. Mutta molemmissa reunoissa olevat pyöreät puulaatat täytyy tehdä suuremmiksi, ottaa paksummasta puunrungosta ja oli aikamoinen työ veistää sitä keskeltä ohueksi; eiköhän voisi kiinnittää rekeen pitkää tankoa ja tehdä noihin laattoihin reijät?
Valkokarhun aivoissa värähtelee sitä ajatellessa. Hän saa puutyön tehtyä ja omistaa siis monen kesän vaivaloisten yritysten ja lakkaamattoman puukirveellä nalkuttelemisen jälkeen ensimäiset rattaat.
Ja nyt hevoset eteen! Valkokarhu tuo parin ja niiden silmissä välähtää valkuainen niiden katsellessa uutta laitosta suurine pelottavine pyörineen. Ne hirnahtelevat ja vavahtelevat hiukan, valmistautuvat lähtemään täyttä laukkaa, kuin lähtö olisi maailman ääriin ja vapauteen, ja niin heidän pitääkin mennä, arvelee Valkokarhu, mutta sen aikaa tulee niiden seisoa hiljaa kunnes hän saa nahkahihnat kiinnitetyiksi. Pieni sipaisu kupeelle tekee ne halukkaammiksi kantamaan hihnoja ja samalla vapauden haluisemmiksi ja se sopiikin yhteen Valkokarhun ajatusten kanssa. Hirvensarvisuitset suuhun, pois, pojat, tieltä ja iloinen Valkokarhu lähtee ajamaan.
Tuskin on pari minuuttia kulunut kun hänellä on tuli!
Niin on, niin totta kuin aurinko taivaalla tanssii!
Hevoset pillastuivat samassa, pyörät, jotka hankasivat puu puuta vastaan, alkoivat heti savuta, rattaat olivat päässeet vauhtiin ja hevoset, jotka tunsivat palon hajun ja luulivat aron syttyneen tuleen, alkoivat kiitää vinhaa vauhtia. Savua alkoi kohota kummaltakin puolelta, kipinöitä alkoi sinkoilla ja kohta olivat pyörät liekkien vallassa ja koko ajoneuvot ilmitulessa Valkokarhun ympärillä. Silloin vaipuivat kasvoilleen kaikki mäyriäiset, jotka olivat tulleet salaa kurkistelemaan ja itkivät haikeasti pitäen käsillään päästään — eihän vain tuo mahtava voima sallisi heidän kuolla?
Mutta he tyyntyivät pian ja olivat katketa naurusta nähdessään miten se matka päättyi. Valkokarhu kaatui ja hevoset, jotka olivat aivan hulluja, särkivät kaikki säpäleiksi, juoksivat tipotieheen ja siinä makasi Valkokarhu rattaiden jäännösten keskellä taistellen tulen kanssa. Hänen sekä hiuksensa että partansa kärventyivät ja hän sai palohaavoja kaikkialle, mutta hän ei kiinnittänyt siihen huomiota enemmän kuin mäyriäisiinkään, vaikka ne tulivat ja nauroivat hänelle päin kasvoja. Hän nauroi itsekin täyttä kurkkua ja silmät sekä pelosta että ilosta pyöreinä heilutteli päänsä päällä palavia rattaitten osia ulvoen mieletönnä riemusta. Tuli! Hän riensi kohti työpajaansa tehdäkseen kaiken uudelleen ja äkkiä hän juostessaan vaikenee, nyt on hänen järkensä taas selvä, hän tekee työtä!
Takaa kaikuu noiden kantapäillään astujien kova nauru, noiden maahan sidottujen, jotka eivät ymmärtäneet mitään muuta kuin että mies kaatui ja kärventyi.
Sen jälkeen he virnistelivät yhä enemmän, kun Valkokarhu, tuo mieletön narri, oli ajelemassa rattaineen; he nousivat seisaalleen ja näyttivät hyvin uskovilta, pidättivät henkeään juhlallisen vakavina, mutta sitten he laskivat ilmaa sekä edestä että takaa kuin vallattomat siat naurellen tuon ukkospään puuhille. Valkokarhun ajaessa kovaa pitivät rattaat aika ryskettä, etenkin kun niiden pyörät eivät olleet oikein pyöreitä ja kun ensimäisellä koematkalla oli tultakin näkynyt, olivat mäyriäiset todella uskoneet että ukkonen itse siinä heidän keskellään kulki ja he olivat vaipuneet maahan hänen eteensä. Se oli suuri erehdys, jonka hän sai kalliisti maksaa! Nauruun kätkeytyi kalvava ilkeys, viha, jota ainoastaan varkaan sydän saattaa hautoa. Heillä oli anteliaisuus kostettavana.
Mutta Valkokarhu ei nähnyt mitä häntä kohtaan kerääntyi. Hän oli kokonaan rattaisiinsa kiintynyt. Hän teki heti uudet ja esti ne syttymästä kaatamalla vettä pyörille; joku hänen pojistaan istui rattailla hänen vieressään vesiruukku kädessä ja piti akselia märkänä. Se vastasikin tarkoitustaan, kunnes hän yhä kokeiltuaan oppi voitelemaan ajoneuvonsa rasvalla ja talilla. Hän paransi pyöriä, sillä puunrungosta poikkipäin otetut pyörät eivät kestäneet ja sitäpaitsi niiden irti hakkaamiseen tarvittiin ylivoimainen työ. Hän asetti kaksi vankkaa puupalaa yhteen ristiin ja teki reijän keskelle, ympärille hän taivutti lujan, kämmenen levyisen suoran saarnipuun ja sitoi sen kiinni siannahkaisella hihnalla. Sitousta suojelemaan kiersi hän vielä yhden saarnin sen ympärille estämään sen kulumista ja nyt saattoi tuskin ajatella pyöriä paremmiksi. Hän pitensi rumpua etteivät pyörät pääsisi mutkittelemaan. Itse vaunujakin hän paransi asettaen niihin puun mihin hevoset valjastettiin ja seipäät aisoiksi.