Mutta nyt tiesi siis Valkokarhu, että jos hän ajaisi voitelemattomilla rattailla saisi hän tulen syttymään. Ja siten oli Valkokarhu keksinyt tulen, kuten esi-isä Poikakin, omalla työllään.
Tulen-teko taitoa kehitti hän sitten aivan omalla tavallaan. Hän teki pyörän jossa oli akseli ja hän vaihtoi liikkeen siten että hän kiersikin akselia pyörien pysyessä paikoillaan. Kokemus opetti hälle, että akselin pitäisi mieluummin olla saarnia ja rummun jalavaa. Täten oli hänellä tulineuvot käytettävänään ja hän saattoi saada tulen milloin vaan halusi.
Koskei pyörää enään käytettäisi ajamiseen, jätti hän siitä vanteen pois, jätti vaan ristiin pannut puut paikoilleen haka kummassakin päässä, joka piti ne yhdessä. Tästä työkalusta tuli sitten salainen merkki kaikille Pojan suvun jäsenille, kun he olivat levinneet yli koko maailman, päivänmerkki, johon yhdistettiin kaikenlaisia ihmeellisiä asioita; mutta merkin ainoa salaisuus oli kestävyys ja tuli ja ennenkaikkea: työ.
Nyt ajatteli Valkokarhu lähtöä. Laiva oli kohta valmis ja siitä tulikin suuri. Siihen mahtuisi rattaat ja useampia hevospareja; niinpä niin, sillä sitten lähdettäisiinkin siihen maahan, johon he merta myöten saapuisivat.
Laivaan oli varustettava viljaa viikkojen varalle, sillä siihen maahan oli pitkä matka. Valkokarhu auttoi Kevättä viljelemällä jyviä. Hän näki Kevään kuokkivan maata oksan tyngillä pehmittääkseen multaa siemenille, silloin hän tuli, katseli peltoa säihkyvin silmin, käyristi oksaa ja valjasti sen eteen härän, säästääkseen Kevään voimia. Vielä yksi sato ja sitten he lähtisivät!
VERI PUHUU.
Suuri muuttokevät tuli ja alus oli valmiina kääntyneenä nälkäisenä avoimine lohikäärmeen kitoineen merta kohti.
Valkokarhu oli polttanut ilotulensa tänäkin vuonna toivoen saavansa sytyttää seuraavan uudessa maassa. Mutta Kevät kylvi siemenensä maahan tällä kertaa huoaten, hän tiesi, ettei hän saisi sitä korjata. Mutta hän kylvi sen kuitenkin, sillä maa, joka oli ensin antanut oli oikeutettu saamaan viimeiseksi.
Mäyriäiset olivat tulleet varhain muuttolintujen kera ja Valkokarhu oli kestinnyt heitä kevätkokolla runsaasti hevosen lihalla. Valkokarhu uhrasi auringolle, kuulle, merelle, maalle ja kaikille voimille matkansa johdosta. Ne olivat suuria juhlia, jolloin mäyriäiset pitivät sydäntä liikuttavia soittajaisia. Harppu soi rajuna kuni kaikki maailman myrskyt, rumpu pärisi kuin särkymäisillään oleva sydän ja luuhuilu itki haikeasti; kadotettu maa oli lähellä. Esitysten lomassa oli paikoilleen jääneillä mäyriäisillä monia asioita kerrottavana niille, jotka etelästä palasivat. He kuiskuttelivat keskenään päät yhdessä monenmoista. Valkokarhun sydän lämpeni soitosta eikä hän huomannut mitään.
Huomattuaan vieraansa alakuloisina lähti hän ajelemaan uusine, ihmeellisine ajoneuvoineen, ehkäpä heitä huvittaisi nähdä hänen telmivän hevosineen ja jyrisevän pitkin aroa. Valkokarhun terävä katse, joka näki kaikki, ei huomannut, miten mäyriäiset seisoivat kokoon lyyhistyneinä pidättäen raivoaan, hän ei kuullut miten he huulet yhteen puristettuina purivat hampaitaan mykkinä hänen taitavuudestaan.