Mäyriäisiä raivostutti sydämen pohjia myöten se, että heidän täytyi olla tuollaisen mielettömän matkan todistajina. Oli melkein hengenvaarallista jo nähdäkin noiden pyörien pyörivän niin vinhasti ettei silmä selittänyt ja jyrisevän sillä lailla että se oli itse jyrisijällekin hirveätä ja katselijoille kiusallista. Eikö omilla jaloillaan muka saattaisi kulkea?
Mikähän se seuraava tulee olemaan? Ja mitä hän mahtoi itsestään luullakaan tuo ulkomaalainen, jonka pään oli joku tauti tehnyt vaaleaksi, koska hän röyhkeästi, astumatta alas korkeudestaan, täytti koko maailman mielettömillä päähänpistoillaan? Pitääkö hänen väkivaltoineen ja voimineen olla muita parempi? Olihan hän kohtelemalla muita vertaisinaan osottanut olevansa aivan tavallisten ihmisten kaltainen.
Mutta he sallivat hänen ryöstää heidät putipuhtaiksi. Kaikki se kupari, jota hän käytti laivoihinsa ja jolla hän nyt oli kattanut noiden kirottujen rattaillensa pyörät oli ollut alkujaan heidän nenä- tai kaulakoristeinaan, sehän oli tullut viheriäksi heidän hiestään ja kuului oikeastaan heille. Entä sitten se, mitä hän oli sanonut…
Valkokarhu oli sanonut jotain sellaista, joka enemmän kuin mikään muu oli saanut mäyriäisten veret vihasta kuohumaan ja tehnyt heidän silmänsä keltaisiksi. Se oli vain sellainen kevyt sana, jonka Valkokarhu oli kerran huomaamattaan lausunut ja unohtanut jälleen, mutta nuo alkuasukkaat olivat ottaneet sen ivaksi, sellaiseksi veriseksi karkeudeksi, jota he eivät milloinkaan voineet antaa anteeksi.
Hän oli erään kerran, jolloin joukko mäyriäisiä oli sen kuullut ja hän olikin tietysti tahtonut olla heille ilkeä, sanonut olleen oikean onnen että hän oli alusta pitäen keksinyt kuljettaa laivaa perä edellä, muuten olisi tainnut käydä niin, että ihmiset olisivat purjehtineet sivu edellä maailman loppuun asti!
Niin hän oli sanonut ja se oli sydämetöntä. Sitä vain mäyriäiset pohtivat Valkokarhun kesteissä ja sillä välin vuodattivat he koko sielunsa soittoon ja lauluun, joka teki Valkokarhun huolettomaksi.
Pari päivää kokkotulien jälkeen läksi Valkokarhu kauas arolle erän pyyntiin. Laivasta puuttui vielä vähän ruokavaroja ja mäyriäiset olivat käyneet ilmoittamassa, että sisämaassa kuljeskeli suuri lauma puhveleita. He olivat kehottaneet lähtemään miesvoimin ja hän oli ottanut neljä vanhinta poikaa mukaansa. He kulkivat ratsain ja hän oli rattaineen.
Myöhemmin päivällä kun Valkokarhu oli ollut poissa jonkun tunnin, lähenivät mäyriäiset ryömien eri haaroilta asuntoa, piirittivät sen ja asettuivat väijymään, kolmen neljän astuessa aivan rehellisesti Valkokarhun majaan.
Kotona oli Kevät ja kolme hänen tytärtään, joista nuorin oli vielä lapsi, sekä puolikasvuinen poika Orma. Hänen puoleensa kääntyivät nyt mäyriäiset puhellen vähän aikaa yhtä ja toista. Orma tunsi heidät hyvin, he kävivät siellä usein pyytäen Valkokarhulta apua. Tällä kertaa he eivät pyytäneet muuta kuin saada lainata saviruukkua ja kun Orma käänsi selkänsä hakeakseen, heittivät he hihnat hänen käsiensä ja jalkojensa ympäri vetäen hänet nurin. Orma puolustautui epätoivoissaan ja oli jo pääsemäisillään irti kun mäyriäisiä tuli lisää ja ylivoima voitti hänet.
Siinä metelöidessä tuli Kevät ulos pienen tyttärensä kera. Kivimajaan jäivät molemmat täysikasvuiset tyttäret. Kevät ei vaihtanut vieraitten kanssa sanaakaan, mutta katseltuaan vähän aikaa ympärilleen ja nähdessään Orman makaavan maassa sidottuna, otti hän suuren puukappaleen, nosti pienokaisen käsivarrelleen ja alkoi taistella sekä oman että lastensa hengen puolesta. Hän löi niin kauan kuin näki eteensä, raivoten kuni emäkarhu, kunnes hän meni tainnoksiin.